MIKSI lapsia pitäisi virikkeistää jo heti 3-vuotiaasta alkaen??? Kertokaa.

Itsehän sitä lapsensa parhaiten tuntee. Yhdelle kolmevuotiaalla voi kaveriseura ja " villit" leikit olla tosi tarpeellisia, toinen ei niitä kaipaa ollenkaan, ja seuraus voi olla nimenomaan tuo kuvaamasi.



Luulen kuitenkin että tuo muutaman viikon päästä hoitoon viemisestä alkanut itku kuuluu juttuun, lapsi on tajunnut, että tämä onkin jokapäivänen homma ja " kuherruskuukausi" on ohi. Luultavasti teilläkin tilanne olisi tasoittunut hetken kuluttua, mutta minusta on ihan hyvä, että lapsi saa olla sinun ja vauvan kanssa kotona.

Minä en ota sen enempää kantaa siihen, tarvitseeko 3-vuotias leikkiseuraa tai kerhoa, mutta kuulemma 2kk menee siihen, että lapsi tottuu ja sopeutuu uuteen rutiiniin ja hyväksyy hoitajat, lapset ja sen, että kerhoon mennään joka päivä. Sama aika menee esim. muutettaessa uuteen kotiin. Parin kuukauden ajan lapsi kyselee, että milloin mennään takaisin omaan kotiin jne ja siitä se sitten alkaa normalisoitua n.2kk kuluttua muutosta.



Sen vielä totean, että lapsia ja tempperamentteja on paljon erilaisia, toisille riittää vähempi meno kuin toisille, ujommat ja rauhalliset eivät kaipaa virikkeitä siinämäärin kuin sosiaaliset ja vilkkaat lapset.



sitruska ja muksut 4kk/2,5v

Ja toimia sen mukaisesti...



Meillä on erittäin sosiaalinen, vilkas, reipas, ulospäinsuuntautunut tyttölapsi jolla ikää 2 v 10 kk. Harrastaa satunnaisesti jumppaa ja sambaa, kerran viikossa käy " opiskelemassa" isän äidinkieltä lastenkerhossa. Plus on päiväkodissa 8-15 kolmena päivänä viikossa, vaikka olenkin pikkuveljen kanssa kotona.



Tyttö on jo vähän yli 1-vuotiaasta asti kaivannut lapsikavereita ympärilleen. 1½v ikäisenä aloitimme perhekerhon, jossa tyttö viihtyi tosi hyvin, oli innoissaan muista lapsista ja metelistä. Puheen kehitys on ollut ikätovereita edellä, ja tyttö on aina ollut ikäistään vanhemman oloinen niin puheeltaan, käytökseltään kuin ulkonäöltäänkin (alle 1,5-vuotiaana luultiin monesti jo 3-vuotiaaksi). Hänelle ei enää riittänyt koti, ja äidin seura, joten meni 1 v 9 kk ikäisenä puistotädille, missä viihtyikin hyvin. Ja raskaana oleva äiti sai hengähtää muutamana päivänä viikossa pari tuntia kerrallaan...



Vähän yli 2-vuotiaana alkoi kysely: milloin minä pääsen päiväkotiin? Miksi minä en ole päiväkodissa? Minä HALUAN päiväkotiin! Meille oli silloin juuri syntynyt vauva, ja mieheni opiskelun+työssäkäynnin vuoksi olen käytännössä katsoen yh (mies kotona klo 22-07, muulloin koulussa, töissä tai matkalla jompaankumpaan, edes viikonloppuisin ei ole vapaata). Joten hain tytölle osa-aikaista päiväkotipaikkaa, minkä hän saikin lokakuusta alkaen. Viihtyy todella hyvin päiväkodissa, menee sinne aamuisin riemusta hihkuen, mutta tulee toki mielellään kotiinkin kivan tarhapäivän jälkeen. Kertaakaan ei ole itkenyt äidin perään, tai muutenkaan millään tavalla osoittanut ettei haluaisi tarhaan mennä. Ja äitikin on tyytyväinen, kun saa joskus esim. mennä ruokakauppaan, Kelaan, lääkäriin, pankkiin tms niin, että on vain yksi lapsi mukana. Ilman lapsia en pääse mihinkään, en koskaan, toisin kuin useimmat muut tuntemani äidit.



Jumpassa ja sambassa tyttö käy satunnaisesti, ehkä kerran pari kuussa. Joka tiistai on puolentoista tunnin ajan kerhossa opiskelemassa isänsä äidinkieltä. Jonkun mielestä lapsella saattaa olla liikaa harrastuksia, mutta minun mielestäni ei. Harrastukset ja tarha eivät koskaan osu samalle päivälle, joten " pahimmassakin" tapauksessa tyttö on minun kanssani 17 tuntia päivässä. Pidän sitäpaitsi erittäin tärkeänä sitä, että tyttö oppii isänsä kieltä, isä kun ei juurikaan ole kotona lasten valveillaoloaikaan. Harrastuksiin on aina menty reippaasti, äiti on suorastaan häädetty sieltä pois koska " tää ei oo mikään äitien jumppa/kerho, vaan lasten!" . Itkevää, vastahakoista kolmevuotiasta en veisi väkisin harrastukseen tai päiväkotiin, ellei ole pakko. Ne itkevät lapset kun vievät esim. jumpassa liikunnan ilon muiltakin lapsilta, kun ohjaajan aika menee heidän rauhoittamiseensa sen sijaan että tehtäisiin sitä, miksi jumppaan on alunperin tultu...Harrastuksen tulee olla lapselle nautinto, ei pakko.



Minä taas olen kuullut ihmettelyä siitä, miksi esikoiseni on pari kolme päivää viikossa päiväkodissa, vaikka itse olen " vain" kotona. Yleensä nämä ihmettelijät ovat sellaisia yhden lapsen äitejä, joiden mies on arkisin kahdeksasta neljään töissä, ja osallistuvat lapsen- ja kodinhoitoon ahkerasti. Iltaisin iskät ovat lapsen kanssa kun äidit käyvät jumpassa, kävelylenkillä, tms. Ja silti valitetaan miten rankkaa on olla kotona uhmaikäisen kanssa ;) Niinpä...kokeilisivat joskus minun arkeani. Se olisi aivan liian raskasta, jos en saisi viedä esikoistani välillä päiväkotiin, ja hoitaa kotona vain nuorimmaista. Meni vähän ohi aiheen, mutta teit niin tai näin, aina ihmetellään...

Niinpä. Muistan miten meidänkin esikoinen vähän päälle 2-vuotiaana lomilla kyseli aina kaikkia kavereita, kertoi miten on ikävä sitä ja tätä. On aina ollut tällainen. Nyt tyttö on tokalla koulussa ja hänelle ystävät on todella tärkeitä. Niin joo ja tarhassa ja muualla aina ihmettelivät kun tyttöni löysi parhaan kaverinsa, pari kuukautta vanhan pojan tarhassa kun tyttömme oli 1v6kk. Siitä asti nämä kaksi leikkivät aina kahdestaan, heillä oli mitä ihanampia juttuja yhdessä.



Keskimmäisemme taas on nyt 3v2kk ja menee kyllä ihan mielellään tarhaan, mutta ei KOSKAAN kotona ollessaan kysele kavereiden ja tarhan perään ja on enemmän sitä tyyppiä joka jäisi kotiin jos saisi valita - no tänään kyllä sanoi sairaspäivän jälkeen että haluaa tarhaan.

ja käy 2xvko kerhossa pari tuntia. Tuntuu tekevän hänelle hyvää kun ei pienemmästä sisaruksesta oikein ole vielä seuraa. Oppii siellä ryhmässä toimimaan ja oppii sosiaalisia taitoja. Ja kyllä meillä sen huomaa heti viikonkin tauon jälkeen, että lapsi alkaa olla tosi levoton ja rauhaton ja tuntuu että äidin keksimät leikit eivät innosta kun ei ole ikäistään leikkiseuraa aina saatavana. Siitä syystä tuollaiselle tapaukselle mielestäni on tosi tärkeää se, että lapsi pääsee " toteuttamaan" hänelle sopivaa toimintoa, eli saa leikkiä muiden lasten kanssa niin tyttöjen kuin poikienkin jne



Pahempana asiana itse kokisin sen, että lapsemme tuskastuu vain kotona oloon ja ei pääse ikäistensä lasten kanssa leikkimään ja tekemään yhdessä ryhmässä juttuja. Olen vain inhimillinen olento ja joskus tällainen ratkaisu toimii. Se, että lapsi väkisin viedään kymmeneen eri harrastukseen ja kerhoon ja muskariin ja jatkuvasti on uusimmat lelut ympärillä ja valtavasti virikettä. Siinä mielestäni on puuttumisen paikka sitten.



Lapset ovat erilaisia, toiset lapset tuossa iässä yksikseen tykkäävät rauhassa kotona tuhrata jotain huoneessaan, meillä taas on sellainen tuuliviiri, että välillä on mukava huomata, että on ne suurimmat energiat saanut purettua toisten lasten kanssa.

kaipaamaan leikkiseuraa ja haluaa oppia leikkimään yhdessä toisten lasten kanssa. Mutta jokainen äiti varmaan tuntee oman lapsensa ja tietää, mikä on omalle lapselleen parhaaksi. Meillä on leikkiseuran kaipuu niin kovaa, että olisin ihan helisemässä, jos ei olisi noita kerhoja sun muita apuna.



Kyllä meilläkin alku meni kerhossa hyvin ja sitten tuli se itkuvaihe ja nyt menee tosi mielellään kerhoon, odottaa oikein. Ihan samaa on monella muullakin kerhossa. Rohkeasti menivät alkuun. Sitten oli sellainen vaihe, kun melkein kaikki itkivät äidin perään, ja nyt itkua näkee enää harvoin. minä olen ottanut sen linjan, että rohkaisen lastani menemään niihin juttuihin, mikä pelottaa. Jos olisi ihan ylitsepääsemätöntä, niin ehkä sitten luovuttaisin. Kukin tyylillään.

Tuntuu että virikkeistäminen on yliarvostettua. Lapset myös kypsyvät ja kehittyvät pikkuhiljaa omaan tahtiinsa, ei se 3v täyttäminen ole mikään taika että yhdessä yössä lapsi tarvitsee yhtäkkiä paljon enemmän virikkeitä kuin aikaisemmin. Kyllä se lapsi kypsyy pikkuhiljaa ja kaverit voivat tuntua paljon tärkeämmiltä lähemmäs 4v kuin juuri 3v täyttäneellä.



Itse pitäisin tärkeämpänä sosiaalista kanssakäymistä, kuin erityisesti aikuisten järkkäämiä virikkeitä (noita virikkeitä kyllä tulee ihan kotielämässäkin ihan automaattisesti jos lapsi vaan saa osallistua). Näitä sosiaalisia taitoja voi harjoitella myös muuallakin kuin kerhossa ja hoidossa. Voihan sitä sopia kyläilyjä, käydä puistoissa ja vaikka yhdessä sitten harrastuksessa tai perhekerhossa jne. Se että lapsi on kotona ei välttämättä tarkoita että lapsella ei olisi sosiaalisia kontakteja.



En ymmärrä mikä kiire nykyään lasten kanssa on. Miksi pidetään automaattina että kerhon tai hoidon aloitus tuottaa itkua lähes kaikilla, ne mitä olen nähnyt lasteni kerhoillessa on ollut kyllä itkua olevan vähemmistöllä. Kaikilla se itku ja kerhoon meno haluttomuus ei ole edes mennyt ohi (paras oli lapsi joka aloitti kerhon heti kun pystyi alle 3v:na- sitä ennen oli ollut pienempänä hoidossa myös itkulla- ja jääminen oli itkua lähes vuosia, niin samainen lapsi aloitti koulun myös itkien). Tässä jo miettii onko tuossa aina järkeä.



Taisi joku mainita tuossa lasten luonteitakin. Se että ujo yhdistetään vähemmän sosiaaliseksi ja vilkkaampi sosiaaliseksi, ei taida ihan olla aina yksi yhteen. Ujokin voi olla sosiaalinen tai vilkas epäsosiaalinen. Lisäksi vaikea on aina sanoa mikä lapsen luonteesta on ympäristön vaikutusta ja mikä ihan synnynnäistä. Toiset lapset tuntuvat kaipaavan enemmän seuraa ja tekemistä, mutta toisaalta lapsi sopeutuu pienenä siihen mihin yritetään sopeuttaa (toiset tosin sopeutuvat helpommin ja toiset huonommin).



Olisiko tuossa että heti 3v nähdään lapsena jonka pitäisi pystyä olemaan kerhossa, hoidossa tai muussa virikkeellisessä ympäristössä tuota että lapsesta pitäisi tulla " reipas, rohkea ja ulospäinsuuntautunut, sekä sosiaalisesti taitava" . Nämä nähdään aika voimakkaina arvoina ja niiden eteen ollaan valmiita panostamaan. Lapsilla voi olla myös erilaisia kehityskausia ja 3v on usein vielä aika myrskyn silmässä kehityksen kanssa- toisaalta jo iso, mutta toisaalta pieni. Joskus lyhyehkökin aika voi muuttaa tilannetta paljon. Myös se että nähdäänkö lapsen todellinen luonne ja hyväksytäänkö lapsi sellaisena kuin on, vaikka sitten ujompana tai ei niin sosiaalisena, voi olla iso asia lapselle ja aikuiselle. Tämä kaikki kai lähtee käsityksestä mikä on hyvää tavoiteltavaa elämää ja mikä tekee onnelliseksi.



No tulihan tekstiä. Tarkoitus oli kirjoittaa jotain mikä herättää ajatuksia, eikä vain saada aikaan tekstiä jossa lapsi lokeroidaan yksinkertaisesti " ujot" vastaan " sosiaaliset" .