Onko joku oppinut ajattelemaan positiivisesti?

Sitä voi itse yrittää vääntää kaikkeen positiivisen ratkaisun. Kyllä usein meinaa harmittaa, ettei ole rahaa siihen ja siihen, mutta sitten taas tajuu, että ihan hyvin tässä menee. On koti, lapsi ja rakas. Saa tehdä suurinpiirtein mitä huvittaa.



Sen jälkeen kun itse tietoisesti päätin pyrkiä kääntämään ajatukseni positiivisiksi olen ollut koko ajan onnellinen tai lähes onnellinen (suvussamme taipumusta masennukseen ja itseltäni olen onnistunut tätä minimoimaan muuttuneella ajattelullani.) Nyt olen noin 5 vuotta ajatellut ratkaisukeskeisesti (en märehdi niinkään ongelmaa, vaan kuika sen ratkaisisin) ja kaikki on huomattavasti helpompaa. En ole myöskään enää niin kriittinen itseäni tai muita kohtaan. Muutos on voimaa ja kaikkeen löytyy aina ratkaisu.

mutta kauan siihen meni.... Olin nuorena kriittinen ja kyyninen. Tuo kriittisyys on pessimismiä, se on kyllä ihan olennainen osa luonnettani. Eli aina mietin hyödyt ja haitat, en koskaan suon päin juokse mihinkään uuteen. Mutta siinä vaiheessa, kun huomaan ajatukseni liukuvan perusnegan suuntaan (tyyliin " vali vali vali" ), niin heti tartun itseäni niskasta kiinni.



En muista milloin tein päätöksen positiivisesta ajattelusta ensimmäistä kertaa. Vuosia sitten. Aloin tekemään niin, että kun tuli mieleen jotain negatiivista, niin heti mietin saman asian positiivisen puolen. Luettelin kaikki hyvät asiat, mutta en kieltänyt niitä huonoja.

Sanotaan, että päätös edes jotenkin toimii, siihen menee puoli vuotta. Jotta uudesta toimintatavasta tulee pysyvä, niin siihen menee kaksi vuotta.



MIllainen olen nyt? Se on suuri muutos. Kyse ei ole pelkästään siitä, mitä puhun ja ajattelen, vaan myös siitä, että olen huomattavasti rennompi. Annan kaikkien kukkien kukkia ja enkä ota stressiä niin helposti.

En enää jaksanut syyttelyitä, pahaa mieltä ja negatiivisia tunteita. Totesin, että jos haluan nauttia elämästä on minun oltava itsekkäämpi ja tehtävä niitä asioita mistä itse tykkään (tämä ei tarkoita, että tekisin sen muiden kustannuksella). Päätin etten enää ikinä tee mitään mikä ei huvita. Pienellä motivoinnilla löytyy into myös ns. kodin paskaduuneihin. Onhan se mukavampi olla kivassa kodissa. Eikä minun ylitseni enää kävellä. Ei töissä tai muuallakaan vaan sanon, jos minusta tuntuu, että minua poljetaan. Kun avaa suunsa herkästi ja osaa olla valittamatta, esittää mahdollisia ratkaisuja, saa yllättävän helposti aikaiseksi isompiakin muutoksia.



t:3

Voin yhtyä kolmosen ajatuksiin. Tuo on tärkeä huomio, että ajattelee ratkaisukeskeisesti. Kaikki asiat on selvitettävissä.

Ennen jännitin kaikkea mahdollista ja pelkäsin jo etukäteen epäonnistumista. Nyt vaan " annan mennä" . On paljon helpompaa.



t:3 (edelleen)

Oliko ajattelunne aiemmin ihan arkisista töistä ja askareista negatiivissävytteistä? Tyyliin, että kun taaskaan en saa/saanut nukuttua, niin miten sitten jaksan. Lapsetkin on väsyneitä, ei me ehditä, kun en jaksa toimia nopeasti, kun en ole saanut nukuttua tarpeeksi.



Tämä nyt esimerkki. Tilanne se, että oikeasti en saa maailman parhaiten nukuttua, mutta mielestäni tilanne pahenee, kun keskityn siihen. Ja tällä hetkellö asiaan ei hirveästi voi vaikuttaa, joten mielestäni olisi rakentavampaa ottaa asia niin kuin se on ja muuttaa jotenkin ajattelua enemmän selviytymissuuntaan. Voisitteko antaa konkreettisen esimerkin, miten ajattelisitte vaikka tuossa tilanteessa? Kiitos!

Tuo nukkumishomma on kyllä paha.... Tiedän, koska minun kuopukseni on aina ollut paha valvottamaan. Voin kuvitella, että jos tilanne äityy oikein pahaksi, ei sitä omalla ajattelulla voi parantaa.



Mutta minä selvisin optimismilla: " no tänä yönä nukuttiin huonosti. Poika nukkuu joka viimeistään joka kolmannen yön paremmin. Ensi yönä varmaan nukutaan hyvin" tai " nyt poika on kaksi vuotta. Esikoinenkin alkoi nukkumaan kolmevuotiaana, eli kohta ollaan siellä" . Siis luottamalla, että asiat kääntyvät parhain päin.



Sitten hain apua homeopatiasta, joka helpotti vähän tilannetta. Yhtä hyvin mietin vyöhyketerapiaa ja osteopatiaa.

Vierailija:

Tämä nyt esimerkki. Tilanne se, että oikeasti en saa maailman parhaiten nukuttua, mutta mielestäni tilanne pahenee, kun keskityn siihen. Ja tällä hetkellö asiaan ei hirveästi voi vaikuttaa, joten mielestäni olisi rakentavampaa ottaa asia niin kuin se on ja muuttaa jotenkin ajattelua enemmän selviytymissuuntaan. Voisitteko antaa konkreettisen esimerkin, miten ajattelisitte vaikka tuossa tilanteessa? Kiitos!

Itsellä univajetta reippaasti kun eka lapsi pieni. Sitä aina yritettiin sitten järkkäillä miehen kanssa, että ainakin toinen sai nukkua vaikka tunnin jossain välissä. Pyrittiin sopimaan ja joustamaan. Myös isäni tarjosi väsymyksen ollessa pahimmillaan apua.

Nyt kun toinen lapsi on tulossa olen ajatellut tuota väsymystä paljon. Olen päättänyt, etten yritäkkään suoriutua mistään " turhasta" silloin kun väsyttää. Aion sanoa ihmisille ihan suoraan, jos en heidän seuraansa jaksa. Osaan nyt myös pyytää apua, kun todella tuntuu etten jaksa. Ja mikä tärkeintä aion nukkua aina kun mahdollista. (Kun vauva nukkuu, pyrin minäkin nukkumaan). Mieheni saa sitten nukkua öisin enempi kuin minä, koska hän käy töissä.

Tuossa minun tapojani valmistautua tulevaan. Ja olen ajatellut, että tulee mitä tulee, kyllä siitä sitten jotenkin selvitään. Vaikka välillä olisi niin väsynyt, että ei jaksa muuta kuin itkeä vauvan kanssa. Ei sitä kuitenkaan loppuelämää jatku, ehkä max. vuosi.

sitten minun luultiin olevan vakavasti sairas, mutta dg olikin virheellinen. Olin tosin jonkin aikaa luulossa, että sairauteni on ehkä kohtalokas. Mietin oikeasti jo hautajaisiani. Sitten kun selvisi, että olenkin surrut turhaan ja siihen totisesti kului energiaa, päätin muuttaa asennettani.



Ainahan se ei helppoa ole ollut, mutta kyllä siihen pystyy. Näin ei kulu turhaa aikaa ja voimia murehtimiseen.