Lue keskustelun säännöt.
Lohduttaako puolisonne teitä?
19.11.2022 |
Mieheni ei pidä lohduttamisesta, se on oikeastaan ylitsepääsemättömän mahdotonta hänelle. Mistä tämä voisi johtua?
En itke usein tai romahtele säännöllisesti jos ollenkaan. En kuitenkaan voi turvautua mieheeni silloin kun tuntuu pahalta. Hän lähtee pois saatesanoin "työnnät minua vaan kauemmas". En muussakaan tapauksessa kyllä vedä miestä puoleeni, mies on työnarkomaani.
Aina pitäisi olla kivaa ja positiivinen. Yleensä meillä meneekin ihan ok. Miehen torjuva käytös kuitenkin tuntuu pahalta enkä pysty ihan aina suuntaamaan ajatuksia muualle. Torjuvalla käytöksellä tarkoitan esim. Sitä että illalla tullessaan viereeni sänkyyn alkaa hän katsoa puhelimestaan videoita eikä edes harkitse puhelimen pistämistä pois jos pyydän. Suuttuu. Tai tullessani hänen viereensä koittaen virittää tunnelmaa (puhuttu on kuitenkin, että kaipaan lämpöä/läheisyyttä ja mies sanoo ymmärtävänsä täysin) mies vetäytyy ja alkaa vaikka puhua monisairaasta äidistään ja äidin raha-asioista.
Eipä kai siinä mitään jos joskus muut asiat ovat mielessä? Mutta tämä kuvio on tosiaan jatkunut vuosia.
Ja jos sitten joskus itkenkin, olen miehelle ilmaa. En usko, että kokee epäonnistumista tai syyllisyyttä. Omien sanojensa mukaan mies ei tahdo käyttää aikaa sellaiseen. Itkiessäni mies käyttää aikaa arvosteluuni ja poistuu sitten tilanteesta yleensä töideb pariin. Hänen mielestään pitäisi olla kivaa, siihen voi käyttää aikaansa. Tuntuu, että en voi turvata mieheeni henkisesti ollenkaan. Hänelle lohduttaminen ja vastaantuleminen ovat luonnottomia asioita, joita vastustaa.
Kun olen keräillyt itseni esim. seuraavan yön ja päivän aikana alkaa mies puhua muina miehinä omasta, sori vaan, mutta aika vieraantuneesta näkökulmastaan. Oikeasti eilen sanoi "sitten kun(!) saan 100 000 euroa kuussa (yrityksen liikevaihtoa tarkoitti Ilmeisesti) voitaisiin palkata siivooja, jotta voit olla oma itsesi kuten olit äsken sohvalla lukiessasi lapsille aku ankkaa. Minusta et ole sellainen kuin olet kun voit pahoin."
Mies sanoo usein rakastavansa ja kaipaavansa mutta en oikein tiedä mitä tuolla tarkoittaa? Tai millaisena hän minusta välittäisi.
Toista ei voi muuttaa eikä hän varmaan tahdo muuttua itsekään. Mietin onko itseäni kohtaan väärin, etten tunne itseäni rakastetuksi ja tärkeäksi vaan kelpaan tietynlaisena "skarppina" itsenäni? Onko tämä normaalia miehille vai ei?
Kommentit (50)
Ei se osaa. Kiusaantuu ja ottaa etäisyyttä aina jos toisella ihmisellä on jokin Hankala Tunne. Ja ei, en tiedä miksi valitsin näin. Olin nuori ja tyhmä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voitaisiinko vaihtaa miehiä? Saisit mun ylisympaattisen halailijani, joka haluaa puhua tunteistani loputtomasti ja minä saisin miehen, joka osaa asettaa pienet ongelmani oikeaan kokoluokkaan.
En tiedä kuinka todennäköistä on, että mies yrittäisi kauheasti tulla vastaan. Ehkä se olisi mahdollista ajan kanssa. Toisaalta itsetuntoni on aivan palasina ja mies on luonteeltaan aika vahvasti dominoiva. Enemmänkin hän koittaa kouluttaa minusta omaa ideaaliaan eli sellaista ihmistä, joka suuntaa ajatuksensa muualle ja osaa korvata asiat, joita ei voi saada jollain toisella.
Ap
Haluatko ap tulla koulutetuksi, ja omata huonon itsetunnon? Onko sulla hyvä olla suhteessa?
Ei mua lohduta kukaan. Eihän tässä ole kuin komplisoituneen ptsd:n riski...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Haluatko ap tulla koulutetuksi, ja omata huonon itsetunnon? Onko sulla hyvä olla suhteessa?
En, ei ja yleensä ei :(
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluatko ap tulla koulutetuksi, ja omata huonon itsetunnon? Onko sulla hyvä olla suhteessa?
En, ei ja yleensä ei :(
Ap
Näin arvelinkin. Ja nyt tiedät, että tilanne ei tule muuttumaan, koska mies ei halua muuttua. Seuraava kysymys kuuluu, haluatko elää noin loppuikäsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mies on samanlainen. Tosin olemme jo lähellä eläkeikää. Hän itse oli ikäinen vanhempien iltatähti. Sen ajan perheissä ei paljon tunteita näytetty saati puhuttu. Tehtiin töitä ja käytiin koulua.
Tämä on säilynyt hänellä tähän päivään asti. Ei osannut lohduttaa kun omat vanhempani kuoli, muukin positiivisten tunteiden näyttäminen hankalaa esim. lapsille ja lapsen lapsille.
Mutta näin on pärjätty
Tuo työnarkomania eli addiktio kertoo mielestäni siitä, että mies pakenee omiakin tunteitaan, työntekoon. Jos ei osaa/uskalla kohdata omia tunteitaan, on se varmaan yhtä vaikeaa toisen kohdalla. Suomalaiset eivät ole sodan jäljiltä olleet kovin hyviä tunnetaidoissa, tunteet on vaan pantu syrjään ja keskitytty maan jälleenrakennukseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole puolisoa. Jos olisi en tällä jouto aikaa viettäisi.Olisin puolisoni kanssa, varsinkin kun on lauantai.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluatko ap tulla koulutetuksi, ja omata huonon itsetunnon? Onko sulla hyvä olla suhteessa?
En, ei ja yleensä ei :(
ApNäin arvelinkin. Ja nyt tiedät, että tilanne ei tule muuttumaan, koska mies ei halua muuttua. Seuraava kysymys kuuluu, haluatko elää noin loppuikäsi?
Just soitin miehelle. Hän oli vahvasti sitä mieltä, että kyse on jaksamisesta. Hän ei vain jaksa sellaista. Ihmettelin että miksi hän tukeutuu kuitenkin minuun että kai Hän tunnistaa tarpeeni ja miehen mielestä asia on selkee. Minä jaksan, oon aina jaksanut ja jaksan koska jaksan. Reilua...
Surkeeta, että oon jaksanut elätellä kaikenlaisia epärealistisia haaveita. Mies jaksaa kuitenkin tukea kaikenlaisia illuusioita. Ei häneen vain voi luottaa.
Kyllä rakkaus saisi kuulua minullekin mielestäni. Ei näin ja "sitten kun" pärjään vähemmällä asiat ovat hyvin.
Kommentoija 3, iske kiinni vaan, täällä vapautuu hyvä mies.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma puolisoni lohduttaa ja pitäisin hyvin outona, jos näin ei tekisi. AP:n kuvaamassa suhteessa en jaksaisi viikkoakaan. Mitä sanoisit lapsellesi tai ystävällesi, jos hän kertoisi sinulle nuo samat asiat?
Aika empatiakyvytöntä menoa. Itse en tuollaisen kanssa voisi enää olla. Exä oli meinaan liian usein tuollainen, eli jopa vähätteli ja pakeni tilanteesta. Tai yritti heittää jotain paskaa läppää, vaikka tärisin itkien sängyn pohjalla.
Onneksi lähti vaihtoon, ja nykyinen sentään yrittää tosissaan olla tukena, jos esim. ahdistuskohtaus iskee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli samanlainen heikko mies. Häntä piti lohduttaa, mutta hän ei kyennyt lohduttamaan minua. Ei mielestäni lainkaan reilua.
Samaa mieltä kuin muut, työhön pakeneminen ja "dominointi" on aapeen miehen keinoja päästä ikävistä tunteista, koska hän ei kykene niitä käsittelemään. Ainoa, hyvin pitkä, tie olisi miehen terapia, mutta siihenhän he eivät lähde.
Tuntuu olevan niin, että nainen on yleensä se vahvempi osapuoli, ja mies käyttää sitä naisen vahvuutta itsekeskeisesti hyväkseen. Juu, yleistys, aina ei ole näin.
Vaikutat tosi tarvitsevalta ja tunnelukkoja tursuavalta luonteelta, jolla on vahva hylkäämisen pelko.
Haet miehestäsi apua, vaikka hän ei osaa vastata siihen mitä sinä tarvitset. Oletko aivan varma, ettei miehesi kuuntele sinua yhtään? Voisiko puheenaiheen vaihtaminen olla diplomaattinen ele sinua kohtaan, koska puhut samoja murheita vuosista toisiin?Miehesi on ehkä alussa yrittänyt parhaansa, mutta monilla naisilla on myös taipumus spekuloida asioita kuin hakea ratkaisua ongelmiinsa. Miehet usein ovat suoraviivaisempia, eivätkä ihan aina käsitä miksi asiaa pitäisi enää uudelleen "vatvoa".
Ehkä sinun pitäisi ymmärtää se tärkeä asia, että sinun on ensin opittava ymmärtämään itseäsi ja hakea ratkaisuja valtavaan läheisyyden tarpeeseesi., On myös sanonta, että tullaksesi ymmärretyksi mieti miten asian esität toiselle.
Niin kuin totesit sama kuvio jatkuu vuosista toisiin, Haluat miehen muuttuvan, mutta muututko sinä? Jos ette kohtaa sinulle tärkeissä asioissa, niin kysy mieheltäsi ihan suoraan mikä saa hänet torjumaan sinua sinulle vaikeissa tilanteissa? Voi olla, ettei mies uskalla sanoa suoraan ja pelkää reaktiotasi, mutta psyykkaa itsesi kuuntelemaan hänen palautettaan. Se voi satuttaa, sinua mutta se voi myös avata ihan uuden tavan kohdata toisenne.
Tai sitten miehesi on tunteeton psykopaatti, etkä vain ole huomannut sitä. Silloin on aivan turha odottaa mitään empatiaa.
Mä olen aikanaan rakastunut mieheeni hyvin pitkälti siksi, että hän on hyväsydäminen ja empaattinen. Tietysti lohduttaa, hän on myös loistopuoliso.
Sydän särkyisi jos lapsilla olisi aikuisena samanlaista.
Ymmärtäisin ehkä paremmin jos miehelle tunteet olisivat vaikeita muutenkin. Esimerkiksi hän ei itse näyttäisi surua, stressiä tms edessäni vaan vaatisi itseäänkin pärjäämään. Mies kuitenkin turvaa elämässä eniten minuun ja vaatii, että olen häntä varten. En edes osaa sivuuttaa toista samalla tavalla. "Jaksan koska jaksan..."
Siksi tunne tuntuu hyväksikäyttävältäkin, minulle luvataan hyviä asioita, sinne tulevaisuuteen.
En tiedä ovatko nämä luonteenpiirteet osin jo synnynnäisiä, mitkä opittuja, mutta jos olisin tavannut mieheni, hänen vanhempansa kypsemmällä iällä, olisin aika varmasti juossut karkuun.
Alan varmistua, että olen jotenkin läheisriippuvainen ja siksi "jaksanut" toivoa ja selittää kaiken hyväksi. Miehelle suhteemme on enemmän sivuseikka elämässä ja valitsee ennemmin työn. Ei elämän vain parisuhteen varassa pidä ollakaan, mutta kai senkin pitäisi voida olla hyvä molemmille, että siinä olisi joku järki.
Ap
Minulla myöskin mies, joka ei oikein osaa lohduttaa ja usein olen miettinyt jopa eroa sen takia. Mutta hänessä on paljon hyvää, niin en ole sitten kuitenkaan halunnut. Nykyisin puhunkin joistain asioista, mihin kaipaan myötätuntoa, enemmän ystävien kanssa.
En tiedä, onko tämä hyvä vai huono ratkaisu, mutta näin nyt mennään.
Mitä muka jää jäljelle suhteesta, jossa ei ole myötätuntoa?
Sama olisi hakea baarista kerran viikossa uusi seuranpitäjä.
Jos ei ole itse saanut lapsena (tai myöhemminkään) lohdutusta, ei osaa sitä myöskään toisille antaa. Mutta sitä voi opetella ja se vaatii asian puheeksiottoa ja sitä, että sinä kerrot ei-vaativasti miten toivoisit sinua lohdutettavan.
Moni kokee myös avuttomuutta toisen tunteista. Usein sekin johtuu lapsuudesta; on itse jäänyt vaille säiliötä ja peiliä. Ovat omienkin tunteidensa kanssa vähän hukassa.