Trauma haukuista, että muka loukkaan muita :(

Vierailija kirjoitti:

Hyvä että tiedostat tilanteen, Ap. Aikuisena on välttämätöntä osata asettaa rajat. On myös hyvä osata elää tässä hetkessä ja tehdä se minkä nyt voi tehdä, mennyttä kun ei voi muuttaa. Millainen olo sulle tulee kun mietit vanhoja asioita, koetko että se auttaa sua nykyisessä hetkessä?

Kyllä auttaa. Aina, kun pääsen lähemmäs kiinni totuutta, eikä sitä, minä aikuinen minulle tilanteen opetti. Että minua oli tarpeen rangaista, kun vain olin oma itseni ja luulin, että minusta pidetään.

Äitini halusi murskata kaikki sellaiset luulot.

Se on näkynyt koko elämäni minussa.

Ap

Mutta on vaikeaa ollut edes puhua tästä, kun on niin opetettu siihen, että minä olin väärässä ja siihen, että äitini käytöksessä ei ollut mitään väärää, vaan minä aiheutin sen ja se oli pahinta, että kun minä aivan terveesti oletin muiden pitävän minusta, niin äitini suhtautuminen oli aina eeeeheeeeeiiiiiii. He halveksivat sinua. Se oli se pahin, että uskoni siihen, että minusta pidetään murskattiin.

Ap

nämä on kyllä monesti haastavia tilanteita. kannattaa vaan pitää lempeästi omat puolensa silloin kun se tosiaan on tarpeen. Jos joku loukkaantuu, syyllisyyden kanssa on vaan elettävä, mutta ainakin voit olla tyytyväinen siitä että olet pysynyt rinnallasi ja koettanut pitää puolesi mahdollisimman nätisti :)

Se vaikuttaa tänä päivänäkin elämääni.

Ap

Äitini ystävät eivät tiedä ollenkaan, että hän opetti heistä minulle, että olin niin hirveä heidän mielestään, että äitini ei usko, että he pitävät minusta.

Varmaan oli niin, etteivät he minusta sillälailla pitäneet, että tämä tilanne sen suhteen olisi joku karmea vääryys, vaan tarkoitan sitä, että en usko, että kukaan heistä olisi halunnut äitini rankaisevan minua. Sen verran varmasti pitävät keistä tahansa lapsista, joilla on heillä tylsää.

Kuitenkin äitini rankaisi ja perusteli sillä ystäviensä kokemuksia minusta. Ja kun minulle tuli siitä sellainen olo, että he eivät pidä minusta vaan vihaavat minua, äitiäni se ei haitannut tippaakaan. Eikä se, että se hänen oma toimintansa romutti minun kykyni ajatella, että minusta pidetään, ellen itsekin ymmärrä, että toimin tosiaan väärin tai ellei toinen ainakin sellaista sano minulle.

Ap

Äitini ei luottanut lainkaan siihen, että pystyisin itse ymmärtämään, olenko toiminut väärin vai en. Mielestäni minulla on hyvin kehittynyt tutka sille. Tutkani antaa tosin muille myös vastuuta kantaa omat tunteensa ja ottaa niistä vastuu, tutkani syyttää minua ainoastaan tilanteista, joissa olen todellakin toiminut väärin ja toinen on kantanut oman vastuunsa osaltaan.

Ap

Kyllä mä ainakin ymmärrän hyvin, mitä ap tarkoittaa.

En minäkään suutu omalle lapselleni, joka kesken jossain tilaisuuden tulee sanomaan, että haluaa jo lähteä. Esimerkiksi juuri eilen illalla, ja lähdimme sitten nopsaan, koska kello oli jo yhdeksän.

Tottakai lapsella on oikeus kertoa, jos haluaa päästä kotiin, eikä siitä tarvii suuttua.

Ap:n äidillä on ollut todennäköisesti omia käsittelemättömiä traumoja.

Munä olen saanut omiin syviin traumoihini apua Jeesukselta. Kukaan ihminen ei ole pystynyt mua parantamaan sisäisesti, toisinkuin Jeesus. Se on ihmeellistä kyllä.

Se, etten ole tämän takia voinut lähtökohtaisesti olettaa muiden pitävän minusta on ollut se isoin haitta tästä elämälleni.

Ja olettamista ei olisi auttanut mikään sellainen, mitä tekisin toisin, jotta tuo ei haittaisi, koska en silloin lapsenakaan kokenut (enkä näe edelleenkään tehneeni) mitään väärää.

Minun pitäisi olla silloin joku toinen, joku, joka en ole ja en halua sitä, ts. se ei MYÖSKÄÄN tuo onnea ja hyvää oloa ihmissuhteissa. Meinaan kokeiltu on. Siinä vain tietää, että koska tämä en ole minä se toinen tykkää vain persoonasta, jota minä tässä esitän.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä ainakin ymmärrän hyvin, mitä ap tarkoittaa.

En minäkään suutu omalle lapselleni, joka kesken jossain tilaisuuden tulee sanomaan, että haluaa jo lähteä. Esimerkiksi juuri eilen illalla, ja lähdimme sitten nopsaan, koska kello oli jo yhdeksän.

Tottakai lapsella on oikeus kertoa, jos haluaa päästä kotiin, eikä siitä tarvii suuttua.

Ap:n äidillä on ollut todennäköisesti omia käsittelemättömiä traumoja.

Munä olen saanut omiin syviin traumoihini apua Jeesukselta. Kukaan ihminen ei ole pystynyt mua parantamaan sisäisesti, toisinkuin Jeesus. Se on ihmeellistä kyllä.

En voi käsittää, millaisia traumoja äidilläni on, jotka johtivat siihen, että ei halua oman lapsensa uskovan, että muut pitävät hänestä. Hän on siis ollut itse aktiivinen siihen, että käy niin, että minä en usko muiden pitävän minusta. Vähän kuin hän haluaisi sanoa, että kaikki muiden pitäminen on ansaittava, vaikka itselläni on niin, että pidän muista automaattisesti, ei sitä tarvitse erikseen ansaita. Sen voi ehkä menettää, mutta ei sitäkään vain siksi, että olen liian ylpeä kuvitellakseni, ettei minussakin olisi vikaa.

Ihminen itse saa tietenkin elää noin ankeasti, jos haluaa ja uskoa, että muut pitävät minusta vain, jos hillityllä ja hallitulla käytöksellä ansaitsen sen heiltä, mutta sellainen ei ole henkisesti ihan tervettä. Ja on tyhmää opettaa se malli lapselle ja vielä karsia häneltä parempi malli ja mielessä oleva terveys pois

Ap

Kaikkien ei tietenkään tarvitse minusta pitää, mutta jos itse pidän jostain ihmisestä olisi terveellisempää olettaa, että hänkin pitää minusta ja uskaltaa pitää puolensa ja toisaalta sallia hänellekin virheitä. Nehän voisi sallia, koska se toinen on niin ihana, että pitää minusta!

En tiedä, onko osalla palstalaisia sitten niin, etteivät itse sisimmässään usko kenenkään pitävän itsestään ja sen takia vastailevat katkerina minulle. Siihen voisin sanoa, että ainakin se AUTTAA muita pitämään sinusta, jos itse uskot heidän pitävän.

Minulla siis oman uskoni päälle tuotiin väittämä, ettei minun pidä uskoa muiden pitävän minusta. Itse olin todellakin valmis uskomaan, että minusta on ihan jees pitää, jos en nyt ihan sikamaisesti toimi. Enkä toimi, ellei sitten ole niin, ettei toinenkaan enää toimi vastuullisesti, ja en kestä sitä.

Ap

Olen itse saanut lapsena ja nuorena kokea aikuisen vihaa, esim mummo, oma isä, ja äitikin oli hyvin välinpitämätön.

Kannoin koko nuoruuden hylkiön leimaa sydämessä, ja se aiheutti itsevihaa ja syvää häpeää, häpeää aiheutti myös yläasteella koettu koulukiusaaminen.

Mutta tänä päivänä olen onnellisesti naimisissa uskovan miehen kanssa, on lapsia.

Kuitenkin on edelleen traumoja aiheuttaneita tapahtumia, joista en ole kertonut muille kuin Jeesukselle, joka on tiennytkin kaiken ja nähnyt kaiken.

En koe, että haluaisin puhua niistä edes miehelleni.

Se arka, ihmispelkoinen, itseään vihaava hylkiö, on uskoontulon myötä muuttunut ihmisrakkaaksi, onnelliseksi ja rohkeaksi Jumalanlapseksi, joka on saanut rohkeuden käydä jopa juttelemassa nuorisoporukoille Jeesuksesta, jotka ennen mieluusti kiersin hyvin kaukaa.

Ja se menneisyyden painolasti on pudonnut harteilta, sain jättää ne Jeesukselle. Niitä ei tarvi enää raahata mukana, ja olo on niin kevyt.

Eikö ole ihme, että nykyään rakastamme isäni kanssa toisiamme hyvin paljon, vaikka monta vuotta vihasimme toisiamme. Isäni oli alkoholisoitunut eron myötä, mutta hänkin antoi sitten elämänsä Jeesukselle, ja on nykyään aivan eri mies.

Kaikista tärkeimpiä asioita elämässä on rakkaus, anteeksianto ja anteeksipyytäminen.

Ja vaikka kukaan ei anteeksi pyytäisikään, niin minulla on velvollisuus antaa silti anteeksi, sillä sainhan minäkin Jeesukselta kaikki omat syntini anteeksi.

Voima tulee Häneltä.

T. 27

Ei tuohon uskontoa tarvita vaan päätös, että päästää irti ja pyrkimys tehdä kaikkensa, että onnistuu siinä. Lapsuuden kaltoinkohtelulle ei ole mitään sovitusta, ellei vanhemmalla ole ymmärrystä myöhemmin kuulla lasta ja asettua hänen asemaansa. Ap, olet kärsinyt vääryyttä ja se on vahingoittanut sinua, etkä olisi ansainnut sitä. Ihan oman itsesi takia sinun kannattaa kuitenkin nyt päästää irti menneisyyden tapahtumista. Suuntaa ajatuksesi muualle, jos ne alkavat pyöriä menneissä, koska vanhojen miettiminen ei sinun kohdallasi johda edistymiseen asioiden suhteen. Kun joudut noihin kuvailemiisi ihmissuhdetilanteisiin, mieti tilanteen päällä ollessa ja jälkeenpäinkin, miten voisit toimia omien arvojesi mukaan ja tee se, mihin pystyt.

Muistan itse, miten katkera ja vihainen olin itse isälleni parikymppisenä lapsuuden aikaisista tapahtumista. Varta vasten velloin huonoissa tunteissa, kun oli vähänkin aikaa ajatella ja hain sitä tunnetta myös suhteessa muihin miehiin (mietin, miten he mahdollisesti voisivat minua loukata tai toisaalta paikata isäni vaikutusta). Olin synkkä ja vihainen. Lopulta tajusin, kuinka paljon vahingoitin itseäni tuolla. Päätin olla vihaamatta ja suitsin pikku hiljaa omaa kurjuudessa vellomistani, vaikka se ei toki heti loppunut. Tajusin, että olin saanut jopa jonkunlaista nautintoa siitä omassa uhriudessa vellomisesta, mutta siitä nyt vaan piti luopua. Aloin keskittyä omiin tavoitteisiini elämässä ja kaikkeen, mistä tuli hyvä mieli. Yllättävän nopeasti elämä alkoi näyttää aivan toisenlaiselta :) Minulla ei ole enää mitään tarvetta puida surullisia lapsuuden asioita ja olen nykyään hyvissä väleissä isäni kanssa. Ymmärrän, että hän ei pystynyt parempaan omien rajoitteidensa takia.