Uusperheet pitäs oikeasti

meinasi itku tulla kun luin 20 viestiä. en yleensä vauvapalstoja lue kun täällä liikkuu täysin idiootteja mutta että voikin löytyä joku noin järkevästi ajatteleva!!! ihan olisi voinut olla omalta näppikseltä. Tämä on kallis neuvo elämän muihinkin osa alueisiin, lukekaa mammat tarkkaan! KIITOS

itselläsi ei taida kokemusta asiasta olla, joten parempi pitää mölyt mahassa.

minä tein oikean valinnan ja lähdin. nyt minulla on uusperhe ja mikään ei voisi olla paremmin! jopa välit entiseen mieheeni ja hänen uuteen vaimoonsa ovat hyvät, sekä oma uusi mieheni tulee heidän kanssa toimeen. lapset voivat hyvin jne.

6 vuotta olemme eläneet näin, ja päivääkään emme vaihtaisi.



älkää yleistäkö, että uusperheet olisivat järjestäen tuhoon tuomittuja. ei elämä niin mustavalkoista ole. kiitos :)

että taas löytyi yksi typerys joka ei näytä ymmärtävän neurologisia oireita saatikka niiden diagnosointia.



Tuollaisten ihmisten ja heidän asenteidensa takia esim. ADHD tai asperger lapset saavat paljon huonoja kokemuksia kotinsa ulkopuolelta.



Diagnoosia ei, edelleenkään, saa siksi, että lapsi on levoton ja käyttäytyy huonosti. Diagnoosiin tarvitaan todella paljon muutakin...

Itse kuljin lapsuuteni 7 v. -> heittopussina kahden kodin välillä ja katselin kuinka molemmat vanhempani muodostivat suhteitaan uusiin kumppaneihinsa ja rakensivat uusia perheitään. Minä taisin olla sellainen välttämätön paha, joka nyt vain piti hoitaa siinä sivussa, kun kerran olin maailmaan syntynyt.



Opin lapsuudestani sen, etteivät ihmissuhteet kestä eivätkä ole pitkäikäisiä - ja että etenkin tyttölapsena (tulevana naisena) minun vastuulleni jäisivät mahdolliset syntyvät lapset. Jo lapsena päätin etten mene koskaan naimisiin, enkä varsinkaan koskaan hankkisi lapsia! Ajattelin, etten yksinkertaisesti uskalla - eroon siinä päädytään kuitenkin.



Kunnes tapasin pitkäaikaisen ex-poikaystäväni ja myöhemmin aviomieheni. He olivat kumpikin ehjästä kodista, kumpaisenkin vanhemmilla oli rakkausavioliitto, joka oli jatkunut jo kymmeniä vuosia. He opettivat minulle miten luotetaan jatkuvuuteen ja pysyvyyteen rakkaudessa, miten pyydetään ja annetaan anteeksi ja miten kasvetaan yhdessä ihmisinä ja mennään elämässä eteenpäin.



Nykyisen olen avioliitossa (kuudetta vuotta) ja meillä on mieheni kanssa 2 lasta. Olen silti jossakin määrin lapsuuteni "traumatisoima" ja aivan varma siitä, etten koskaan itse pystyisi laittamaan omia lapsiani vastaavaan tilanteeseen sillä se oli ihan kauheaa!



Siinä ero tilanteessa (missä mukana lapsia) aikuinen on kyllä uskomattoman itsekäs! Lapsen elämä on kokolailla pilalla, perusturvallisuuden tunne on pilalla ja loppulapsuus on pilalla.



Sille, joka sanoi, että ongelmia on myöskin ns. ehjissä perheissä, sanoisin, että ongelmia voi toki olla, mutta ei ollenkaan siinä mittakaavassa kuin uusioperheessä. Otetaan nyt esimerkiksi tuo insesti. Hyvin harva kajoaa omaan biologiseen lapseensa, mutta sukulaisuussiteiden puuttuessa siteet nähdään helpommin seksuaalisina (jos on siihen perverssiä taipumusta). Mieti nyt vähän mitä sinä puhut - tämä on joillekin ihan arkipäivää ja maan päällistä helvettiä. Se on niin helppo sanoa, kun ei ole itse ollut siinä tilanteessa!



Hyvä ap - kiitos, kun nostit kissan pöydälle!

Tärkeä (ja liian vähän käsitelty) aihe!!

Itse olen kasvanut uusperheessä, jossa molemmat aikuiset olivat väkivaltaisia ja alkoholisteja. Sitä ennen elin ydinperheessä, jossa molemmat vanhempani olivat väkivaltaisia ja alkoholisteja. Eli olen elänyt surkeassa ydinperheessä SEKÄ surkeassa uusperheessä. Sehän ei ole mitään uutta, että naiset sekä miehet etsivät yleensä kumppanikseen aina uudestaan samanlaisen ihmisen eli samat naiset päätyvät heittopusseiksi yleensä melkein kaikissa suhteissaan eli vaikka puoliso vaihtuu niin ydinperheen ongelmat seuraavat yleensä myös uusperheeseen.



Ongelma ei meidän tilanteessa ollut uusperhe vaan vanhempien typeryys, jotkut kun ei osaa koskaan kasvaa aikuiseksi. Minä en ole koskaan haaveillut ydinperheestä vaan perheestä, jossa saisin olla edes rauhassa ja turvassa, mukava uusperhekin olisi kelvannut! Mikä sinä olet omien kokemuksiesi perusteella arvioimaan, että minkälaisia perheitä muut saa perustaa?! Eli koska sinä et pitänyt uusperheestäsi niin kukaan ei voi pitää, kenenkään muunkaan vanhemmat ei saa sellaista perustaa?

Elämässä on vastoinkäymisiä, ikäviä ihmisiä ja ongelmallisia perhesuhteita. Tärkeintä on, että on ihmisiä, jotka välittää aidosti. Edes yksi sellainen ihminen.

Eikä ne käytöshäiriöt nykyään johdu uusperheistä vaan siitä, että niitä ipanoita ei kasvateta ja niistä ei välitetä. Ei opeteta sietämään pettymyksiä ja laiteta rajoja. Kautta aikojen on ollut sekalaisia perhemuotoja, mutta vasta nyt niistä on tehty vastuullinen sille, ettei vanhemmat viitsi tai jaksa kasvattaa. Jotkut lapset on vaikeampia kuin toiset ja kaikista pitää ihmisiä silti tehdä. Nykyään haetaan joku neurologinen häiriö, jonka taakse voidaan piiloutua, kun yritetään luistaa kasvattamasta haasteellista lasta.

Tämä on kaunista sanahelinää. Huomaa, että tämän kirjoittanut ihminen on akateemisesti viisas, ja ehkä jopa alaa opiskellut nainen, jolla ei ole omakohtaista kokemusta avioerolapsena olemisesta. Ihmettelen suuresti miten niin moni tarttui tähän viestiin niinkuin hukkuva oljenkorteen - ikäänkuin tämä kirjoitus olisi ollut jonkinlainen synninpäästö joillekin? "Onhan kaikki hyvin onhan?" Ja toinen vastaa ja lohduttelee, että "ooon toki". Naurettavaa vähättelyä. Ja kertoo jotakin ketjuun osallistuneiden _viisauden_ tasosta - mennään mukaan helppoihin fraaseihin ja mukavalta kuulostavaan loruun. Todellisuudella (as it is) ei ole tämän kanssa paljonkaan tekemistä.

Kyllä se ihmisen (myöskin lapsen!) psyyke on aika hauras asia, mitä pitää vaalia ja tukea! "Ei lapsi mikään särkyvä esine ole" on äärimmäisen typerästi sanottu. Ja hyvin kaukana totuudesta. Kaikki, mitä vanhemmat tekevät, vaikuttavat lapseen - aivan varmasti. Ja nimenomaan se vaikuttaa, mitä aikuiset tekevät ei se mitä he sanovat.

Miettikää sitä hetken.

Ja todella miettikää ennenkuin tuotte lapsia maailmaan. Onko hän todella se, jonka kanssa haluat, tälle elämän mittaiselle matkalle vanhemmuuteen lähteä?

29

koska kaikilla ei ole kahta kotia, vain yksi.

sille uudelle miehelle.

Ymmärrän kyllä, että halutaan sitoa se uus mies heti tiukasti kiinni ja halutaan raskaaksi. Mutta kun ne hommat ei oikein tahdo onnistua ja sitten on niiden minun ja sinun lisäksi vielä nykyisen exän ja entisen exän lapsia.

Vanhemmat, perheet, ystävät ja opettajat ovat vajaavaisia ja kaikki lapset olisivat täysin sekaisin aikuisiässä, jos pienet kolhut ja haitat vaurioittaisivat ihmisen kokonaan. Ei ole olemassa tyhjiötä, johon ihminen kasvaa täydellisen ympäristön lopputuloksena. Ihmiselämään kuuluu kolhut ja niitä lapsikin saa suunnalta ja toiselta. Kokonaisuus ratkaisee ja pienet vastoinkäymiset elämässä usein vahvistavat. Jopa lastakin. En tarkoita, että lapsia saisi kohdella huonosti, mutta yksi huono sana opettajalta tai äitipuolen mulkaisu, ei tee kenestäkään murhaajaa. Tärkeintä on, että perushuolto pelaa ja on se yksi tai useampi ihminen, joka oikeasti rakastaa ja välittää, rohkaisee ja tukee.

Kyllä, olen akateeminen, mutten ihmisen kehitykseen tai psyykkeen liittyviltä aloilta. Itseasiassa olen matemaatikko.:) Omaa kokemusta on uusperheistä toisin kuin epäilet: Olen kasvanut lapsuuteni uusperheessä, jossa oli ajoittain ikävä isäpuoli ja äitipuolikin oli joskus ärsyttävä kalkattaja. Silti lapsuuteni oli ihan kiva kokonaisuus ja itsetuntoni on paikallaan. Nyt olen uusperheen äiti ja haluan tietysti olla parempi kuin omat vanhempani, mutta en myöskään halua liioitella. Kolhuja tulee ja aina ei ihmiset toimi rationaalisesti. Turha siitä on kehittää elämää suurempaa draamaa. Uusperheiden ongelmia liioitellaan minusta. Suurin osa toimii ihan hyvin. VAin harvassa on mieltäjärkyttäviä ongelmia.

Elämässä on vastoinkäymisiä, ikäviä ihmisiä ja ongelmallisia perhesuhteita. Tärkeintä on, että on ihmisiä, jotka välittää aidosti. Edes yksi sellainen ihminen.

Eikä ne käytöshäiriöt nykyään johdu uusperheistä vaan siitä, että niitä ipanoita ei kasvateta ja niistä ei välitetä. Ei opeteta sietämään pettymyksiä ja laiteta rajoja. Kautta aikojen on ollut sekalaisia perhemuotoja, mutta vasta nyt niistä on tehty vastuullinen sille, ettei vanhemmat viitsi tai jaksa kasvattaa. Jotkut lapset on vaikeampia kuin toiset ja kaikista pitää ihmisiä silti tehdä. Nykyään haetaan joku neurologinen häiriö, jonka taakse voidaan piiloutua, kun yritetään luistaa kasvattamasta haasteellista lasta.

Tämä on kaunista sanahelinää. Huomaa, että tämän kirjoittanut ihminen on akateemisesti viisas, ja ehkä jopa alaa opiskellut nainen, jolla ei ole omakohtaista kokemusta avioerolapsena olemisesta. Ihmettelen suuresti miten niin moni tarttui tähän viestiin niinkuin hukkuva oljenkorteen - ikäänkuin tämä kirjoitus olisi ollut jonkinlainen synninpäästö joillekin? "Onhan kaikki hyvin onhan?" Ja toinen vastaa ja lohduttelee, että "ooon toki". Naurettavaa vähättelyä. Ja kertoo jotakin ketjuun osallistuneiden _viisauden_ tasosta - mennään mukaan helppoihin fraaseihin ja mukavalta kuulostavaan loruun. Todellisuudella (as it is) ei ole tämän kanssa paljonkaan tekemistä.

Kyllä se ihmisen (myöskin lapsen!) psyyke on aika hauras asia, mitä pitää vaalia ja tukea! "Ei lapsi mikään särkyvä esine ole" on äärimmäisen typerästi sanottu. Ja hyvin kaukana totuudesta. Kaikki, mitä vanhemmat tekevät, vaikuttavat lapseen - aivan varmasti. Ja nimenomaan se vaikuttaa, mitä aikuiset tekevät ei se mitä he sanovat.

Miettikää sitä hetken.

Ja todella miettikää ennenkuin tuotte lapsia maailmaan. Onko hän todella se, jonka kanssa haluat, tälle elämän mittaiselle matkalle vanhemmuuteen lähteä?

29