Mikä on tarpeeksi yhteistä aikaa parisuhteessa?
Sanotaan ettei vauvavuotena saisi erota, mutta olen niin korvia myöten kypsä että joudun keksimään itselleni syitä jäädä suhteeseemme kuin lähteä.
Heti kun aloin odottaa vauvaa mieheni käytös muuttui täysin, ennen huomaavainen, hellä ja läsnäoleva mies muuttui etäiseksi, ilkeileväksi jolla ei ole meille lainkaan aikaa. Vauvan synnyttyä hän otti etätöitä vastaan ja jätti minut yli 2kk yksin vauvan kanssa maatilallemme vedoten parempaan palkkaan.
Nyt etätöiden loputtua tilanne ei ole juurikaan muuttunut, aamulla viimeistään klo 10 lähdetään pihalle ja illalla 20 tullaan sisälle. Itse olen suurimman osan päivästä jumissa sisällä vauvan kanssa, asumme myös niin syrjässä että pienestä äitiyspäivärahastani en paljoa autolla kyläile missään. Toisin sanoen istun vauvan kanssa kahdestaan sisällä.
Aivan joka asiasta tulee riitaa kokoajan, eniten rahasta, tai sen puutteesta ja yhteisen ajanpuutteesta. Nyt minun pitäisi maksaa asumiskuluja joita alunperin ei oltu sovittu maksettavaksi vaikka muutenkaan rahaa kelan etuuksien jälkeen ei itselleni jää mihinkään ja joudun maksamaan vielä toisella paikkakunnalla asuvan 17 v lapseni elämistä samaan aikaan kun mies takoo yli 4000e tilejä kuukaudessa
Jos viikonloput on ainoaa vapaata aikaa ja ne käytetään kaikkeen muuhun ja arkisi ei ehdi kun on töitä niin milloin sitä aikaa sitten pitäisi olla? Olenko itse kohtuuton vaatiessani yhteistä aikaa?
Ymmärrän entisenä kaupunkilaisena että kaupungissa aikaa yleensä on hieman eri tavalla kuin maalla käytettävissä, mutta tätä nyt kestänyt vuoden ja asiasta käyty miljoona keskustelua.
En tiedä pitääkö vain vetää oma raja että en ole onnellinen tässä suhteessa pakkaa kamat ja häipyä?
On vain jotenkin niin vaikea ymmärtää miksi miehen käytös muuttui noin paljon yhtäkkiä ja tottakai se on vaikuttanut myös omaan käytökseeni ja olen myös itse ottanut etäisyyttä häneen. Tuntuu vain että aikaa on kulunut niin paljon jo, vuosi, että liian monta riitaa ja epäkohtaa on tullut rikkomaan välejä.