Apua mitä tehdä 7-vuotiaan raivokohtausten kanssa???!

lukaisepa Greenen kirja " tulistuva lapsi" . Siinä on hyviä ajatuksia aiheesta ja malli jota kehotetaan käyttämään raivoamistilanteissa!

Siis, lohdutusta. On ihan normaalia. Meillä saman ikäinen poika, koulunsa aloittanut ja saa ihan käsittämättön ihmeellisistä jutuista raivarin tai itkukohtauksen.



Tuon ikäisellä, näin ekan luokan syyslukukaudella vielä varsinkin, on normaalia että hänen käytöksessään esiintyy enemmän tai vähemmän tasapainottomuutta. Lapsi on kysymysmerkki itselleen ja vanhemmilleen. Vanhemmat saattavat miettiä ihmeissään mikä tuohon lapseen on mennyt, hänhän on ihan mahdoton. Aikaisemmin sopuisa, tasapainoinenkin lapsi saattaa muuttua yhtäkkiä monin tavoin pulmalliseksi, hankalaksi ja uhmailevaksi. Lapsen tunteen ailahtelevat laidasta laitaan. Lapsi kasvaa hyvin nopeasti joka suuntaan, venyy pituutta. Siksi hän ei oikein tunne omia nahkojaan ja mittojaan. Oma keho on vieras ja outo. Seurauksena kehonhallintakin vaikeutuu. Ruokapöydässä maitolasit saattavat kaatua ja hihat uivat soppalautasessa. Lapsi on vetelän oloinen, istuessaan hän riippuu, roikkuu ja keikkuu hengenvaarallisesti. Lapsi tuntee helposti epäonnistuvansa. Hänen pitäisi isona koululaisena jo osata mutta uusi kroppa ei tottele vaikka kuinka yrittäisi. Mieli ja lihaksen jännittyvät. Nyt hän tarvitsisikin kannustusta ja tukea vaikka joskus tuntuu siltä ettei aihetta juurikaan ole. Hän on herkkä moitteille ja pahoittaa mielensä pienestäkin. Hän loukkaantuu hetkessä, paiskoo ovia ja rähjää ja itkee herkästi. Nukkumisasioissakin saattaa ilmetä vaikeuksia´. Tämänikäinen vaikuttaa ajoittain hyvinkin rauhattomalta.

On hyvä muistaa, että pienen villikon sisällä on usein epävarma ja pelokas otus, joka yrittää sopeutua isojen maailmaan. Hän etsii rajojaan ja testaa mitä mistäkin käyttäytymisestä seuraa. Kiitos ja kannustus, hellyys katseen ja kosketuksen muodossa auttaa lasta. Asialliset, yhdessä pohditut ja perustellut rajat ovat tarpeen. Kovat otteet ja komennot lisäävät uhmaa ja vastarintaa.



Edellinen teksti oli referointia kirjasta " Kouluikäisen lapsen maailma" ,- Pirkko Jarasto ja Nina Sinervo. Tekstiä 6-7 vuotiaasta oli enemmänkin mutta kirjasta voi lukea enemmän.



Itseäni auttoi ymmärtämään poikaani ihan erilailla kun luin kyseisen kirjan kappaleen " Ikävaiheet, koulu alkaa" .



Joten ymmärtämystä pojalle. Ei ole helppo hänelläkään, ei. Ja voimia vanhemmille.

Hei!

Kyllä meidänkin ekaluokkalainen voi hiiltyä aivan käsittämättömistä asioista ja todella raivoisasti. Laantumisen merkkejä on jo tosin ilmassa, varmaan uusi ja mullistava kouluelämä on löytämässä uomiaan.



Tuosta kertomastasi esimerkistä tosin sanoisin sen verran, että olisin voinut suuttua minäkin. Jos antaa pikkuveljen katsoa kivaa elokuvaa ja " pakottaa" ekaluokkalaisen heti läksyntekoon, niin ei varmasti ole kivaa. Ettei vain kävisi niin, että läksynteosta tulee rangaistus ja vastenmielinen tapahtuma.



Minä (ainakin yritän) järjestää niin, että ekaluokkalaisen tehdessä läksyjään pienemmät touhuavat jotain muuta, ihan arkista, joka ei ole läksyntekijästä mitenkään ihmeellistä. Tai sitten kehoitan miestäni toimimaan pienempien huvittajana minun ja pojan keskittyessä läksyihin (meillä läksyt tehdään yl. vasta illalla).



:) ONNANNAA

että tuo esimerkkisi kuulosti oikeasti epäreilulta! Ja samalla myönnän itse syyllistyväni usein vahingossa samaan. Vaadin isommalta lapselta (meilla 8-vuotias) velvollisuuksia ja oma-aloitteisuutta - ja pienemmältä (5v.) vain sitä että hän pysyy poissa tieltä. Ihmekös se, jos isompi turhautuu ja kokee olevansa kaltoin kohdeltu, kun toinen saa tehdä mitä huvittaa ja hänelle vain naputetaan, että tee läksyt, siivoa huone, etsi itse vaatteesi. Ja sitten kun isompi kiukuttelee, sympatiaa ei heru tippaakaan, mutta annas olla jos pieni huutaa niin heti ollaan korjaamassa sukkaa tai etsimässä kadonnutta lelua. Siltä se varmaan usein tuntuu.



Minä olen yrittänyt pitää isomman puolia ja katsoa että esim. läksyt saa tehdä rauhassa ja niin, ettei pienelläkään ole silloin mitää erityistä kivaa ohjelmaa. Samoin yritän olla vaatimatta niin kauhean kypsää käytöstä kotona, kun tiedän että koulussa poika kuitenkin tsemppii aika lailla. Mutta kyllä meilläkin raivotaan ja kiukutellaan enkä useinkaan saa niitä tilanteita selvitettyä mielestäni kunnolla. Viimeksi tänä aamuna meinasi hermo mennä, kun ensin ei löytynyt kalsareita ja sitten sukat oli huonot ja lopulta pepussa alkoi tuntua kummalta ja kalsarit piti taas vaihtaa... Joskus mietin, että onko pojalla jokin ahdistus, jota hän ei saa puettua sanoiksi tai onko koulussa sattunut jotain... Mutta kun ei poika kerro mitään eikä opettajan tai luokkakaverienkaan suusta ole mitään kuulunut ongelmista, niin vaikea tässä on mihinkään ryhtyä. Ehkä tämä on vaan kasvua ja liittyä paljolti myös siihen että koulussa ja harrastuksissa poika käyttäytyy niin mallikelpoisesti. Kotona pitää sitten purkaa höyryjä.

Eilen illalla juteltiin pojan kanssa sylikkäin,halusi itse syliin:)ja hän pyysi anteeksi käytöstään ja minä myös että olin hermostunut.

Aamulla meni kaikki nappiin ja päästiin koulumatkalle iloisella mielellä.



Meillä on ollut alusta alkaen se meininki että läksyt tehdään pian kolusta tultua,eikä väsyneenä illalla.Toiminut hyvin ja poika on tehnyt läksynsä mielellään.Mietin myös että ehkä oli epäreilua laittaa toinen tekemään läksyjä kun toinen katsoi elokuvaa:(Ensi kerralla katsokoon leffan loppuun ensin ja sitten läksyt.(jos on pikkuveljellä leffa kesken;) )Omassa huoneessa saa tehdä läksyt omassa rauhassa ja apua saa tietenkin jos tarvitsee.



Enemmän syliä ja huomioo.Esikoista olen pitäny jo isona poikana,eikös se ole usein vanhempien lasten " kohtalo" ?!Mutta eihän 7vee ole vielä niin iso....Uudet ympyrät ja koulu jossa odotetaan hyvää käytöstä yms.

Paha olo puretaan kotona,missäs muualla.

En tiedä osaanko pukea sanojani hyvin kirjoittamalla,ymmärrätte varmaan ajatukseni;)

Seurailen tätä palstaa jo silloin tällöin. Poikamme 5,6 v on viskariryhmässä eskarin puolella ja " fiksu ikäisekseen" . Silti hän on ollut aina aivan järkyttävän vaikea luonne, kaiken ikäisenä (eniten 2,5-4v) saanut hillittömiä ja hysteerisiä raivareita. Edelleen lähes joka päivä on raivokohtauksia täysin ilman syytä joista itse menetän hermoni viimeistään illalla kun olen tarpeeksi väsynyt. Nyt säikähdinkin, vieläkö tuo poika voi tuosta vaikeutua... onko oma poikasi ollut vaikea aiemminkin?



nimimerkki " aikuistensuojeluviraston tarpeessa" .

Ei varsinaisesti raivoa, vaan natisee ja loukkaantuu. Miehen kanssa käytämme pojasta (siis enemmänkin keskenämme, jossei joskus livahda pojan kuullenkin) nimitystä " hernenenä" tällä hetkellä. Kuvaa sitä että pienikin asia saa pojassa vastustusta aikaiseksi ja huonon käytöksen. Mikään ei tunnu menevän kotosalla pojan mielen mukaan. Tämä on siis juuri pienten aikuisista mitättömiltä tuntuvien asioiden osalta, isommissa asioissa ei ole ongelmia.



Tiedetään että tuo kuuluu osaltaan ekan luokan aloittaneiden ikään ja muutoksiin elämässä. Mutta silti tekisi mieli opettaa pojalle miten asioista sanotaan suoraan ja kerrotaan mielipiteensä ilman sitä meillä pakollista " näää" kitinää ja itkua. Ei minua vaivaa niinkään se että poika reagoi, vaan se tapa millä poika reagoi. Kun sen saisi koordinoitua toisella tavalla. Jotenkin pelkään että poika oppii jo tuon tavan ilmaista erimielisyyttään ja me sitten ymmärrämme ja mitään kehitystä ei tapahdu.