En pääse yli häpeästä jonka nuoruusmuistot saavat aikaan

Olin nuorena, 13-23 -vuotiaana, jollain tapaa mieleltäni sairas. Hygieniani oli huono, puheeni ja ajatukseni eivät tuntuneet olevan ihan linjassa tosimaailman kanssa ja en tiedä, saatoin olla välillä jossain psykoosissakin jopa. Diagnoosit vaihtuivat tiuhaan käyden läpi melkein kaikki mahdolliset, koska oireita oli niin monia ja ne vaihtelivat kausittain. Mielenterveysongelmiani hoidettiin, mutta aina välillä saatoin päätyä sairaalaankin asti sekavuuteni ja itsetuhoisuuteni vuoksi. Olin erittäin näkyvä ja äänekäs ongelmanuori.

Elämäni on kunnossa ja ns. normaalia nykyisin, mutten tule varmaan koskaan pääsemään yli tästä häpeästä, joka tulee noiden vuosien muistelemisesta. En kehtaisi mennä entiselle kotipaikkakunnallekaan, koska tulee tunne, että jokainen muistaa minut aivan sekopäänä siellä. Vaikea vain yrittää elää tavallaan kieltäen pitkä ajanjakso omasta elämästään. En voi muistella juuri mitään nuoruuteeni liittyvää ilman hirveitä flashbackeja. Haluaisin myös vierailla vanhempieni ja sisarusteni luona ilman jatkuvaa häpeän tunnetta. Taustani takia on hirveän vaikea myöskään uskoa sitä, että kukaan tulisi koskaan ottamaan minua tosissaan, siitä huolimatta että nykyisessä asuinkaupungissa tuskin juuri kukaan tietää menneisyydestäni. Kai pelkään, että tietynlainen outous on jäänyt osaksi minua pysyvästi.

En tiedä mitä haen tällä. Ehkä vertaistukea, ehkä joitain neuvoja. Terapiassa ei tullut koskaan käsiteltyä tätä, koska silloin asia ei vielä vaivannut minua niin paljon kuin nyt.