En pääse yli teini-iän vaikeasta äiti/tytär suhteesta vielä aikuisenakaan

Mene terapiaan.

Mieti miten rankkaa olisi, jos oma lapsesi sairastuisi syömishäiriöön ja joutuisit äitinä katsomaan, kun lapsi tappaa itsensä nälkään.

Anna itsesi surra se, että jäit paitsi kaipaamaasi tukea.

Äitisi oli ehkä ylirasittunut ja koki syömishäiriön vielä lisärasituksena.

Yritä ymmärtää.

Äiti on ilmeisesti masentunut, silloin monesti on hyvin äreä, huoli omasta lapsesta on aina kova ja se käy omalle mielenterveydelle. Kokemusta on. Ennen mielenterveys ongelmia yritettiin enemmän peitellä kuin hakea niihin apua, onneksi näistä asioista nykyään puhutaan ja ihmisten uskaltaa tuoda niitä esiin.

Sunnuntai pitää vaan ymmärtää että tapahtunutta ei voi muuttaa, asiat ovat menneet niinkuin on, yritä nyt uudelleen luoda hyvä suhde äitiin, se ei muuta mennyttä, mutta tekee tällä hetkellä hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Sunnuntai pitää vaan ymmärtää että tapahtunutta ei voi muuttaa, asiat ovat menneet niinkuin on, yritä nyt uudelleen luoda hyvä suhde äitiin, se ei muuta mennyttä, mutta tekee tällä hetkellä hyvää.

Mutta puhua kannattaa. Ettei käy niin että äiti jyrää eikä suhde ole tasapuolinen. Vaan alisteinen.

Jos olet sairastanut syömishäiriön olet ollut terapiassa ja siellä latvasi ongelmasi hoidettu kuin äiti/tytär suhteesi.Tilaa aika lyhyt terapiaan,pääset eron syytelystä ja kasvat ihmiseksi. Etkä siirrä tota filistäsi jälkipolvellesi ja kierteesi jatkuu jälkipolvien kautta seuraavin sukupolvin. Omena kun koskaan ei kauas puusta putoa.Ota vastuu elämästäsi .

Ei tähän näköjään saa omista kokemuksistaan kirjoittaa. Sensuuri toimii. Sitä se on se sananvapaus nykypäivänä.

Terapiassa en syömishäiriön takia ole koskaan ollut, koska pidin sitä henkilökohtaisena ongelmanani, johon en halunnut apua. Kadun tätä nyt isosti, mutta olin nuori ja tyhmä. Terapian avulla olisin voinut säästyä paljolta, nyt menetin vuosia nuoruudestani.

Näin aikuisena ymmärrän, miten paljon olisin kaivannut rakkautta ja ymmärrystä syyttelyn ja vihaisen huudon sijaan. Äiti varmasti oli elämän rasittama, mutta se oli minun ainoa nuoruuteni, jonka kokemukset ovat muovanneet minusta sellaisen kuin nyt olen. Hyvässä asemassa työelämässä oleva perheellinen ihminen, jolla kuitenkin on oma sisäinen taakkansa. Kuten toki meillä kaikilla. Olen surullinen, että muistan vain sen, miten elämä nuorena oli itkua, laihuuden tavoittelua ja kokemusta, etten kelpaa äidille.

Syömishäiriö oliSi omalle lapselle pahin kohtalo ja teen kaikkeni että hän siltä säästyy. Koitan myös muistaa miten oman äitini käytös jätti minuun ikuiset arvet tahtomattaan ja toimia aivan toisin. Muutenkin pyrin oman lapseni kasvattamaan rakkaudella ja avoimuudella, toki myös rajoista kiinni pitäen. Kerron miten rakastan, en muista tätä itse kotona kuulleeni vaikka tiedän kyllä, että rakastettiin.

Oleminen äidin kanssa ei tunnu luontevalta, en osaa olla hänen seurassaan rennosti oma itseni. Menneistä en halua puhua, se ei muuta mitään vaan syyllistäisi häntä turhaan ja vaikuttaisi varmasti ikävällä tavalla nykyiseen suhteeseen.

Ap