Miksi mulla on huono itsetunto? Tulkaa keskustelemaan...

Luulen, että olen kyllä kokenut pettymyksiä pienenä, eli minua ei ole niiltä varjeltu. Äitini itse asiassa aina hehkuttaa miten on niin realistinen, mutta oikeasti on negatiivisyyden huipentuma, näkee kaikessa vain mahdolliset pahat.



Tuo oli hyvä, että minulla on kaksi eri itsetuntoa, jostain sellaisesta varmasti onkin kyse! Todellakin hyvä analyysi, tiedän nimittäin että olen taitava monessa asiassa ja osaan paljon. Mutta sitten tulee se, että jos en osaa niin on supertyperä olo. Toisekseen juuri se, että kun joku kiinnostuu minusta, ihan siis tavallisista asioista, elämästäni, niin puna nousee kasvoille kun pitää kertoa (jotenkin kai sellanen olo, että en ole minkään arvonen ja mun jutut on tyhmiä)...



Mitä tulee tohon naiseuteen, niin äitini ei ole musta koskaan osannut olla luonnollinen minkään vähänkään intiimin kanssa. On muka luonnollinen mutta oikeesti saattaa töksäyttää jotain tosi tyhmää ja jo nuorena kärsin kun suureen ääneen kailotti jotain tai naureskeli tmv. Äh, mä en nyt osaa antaa esimerkkiä mutta jso mä vaikka erehdyin kertomaan jotain henk. kohtasempaa niin saattoi tyhmästi nauraa kovaa.



Niin, nyt kaipaisin kovasti vinkkejä, miten tätä voisi ruveta " parantamaan" , asia kiusaa minua kovasti ja tuntuu että järjellä en vain osaa manipuloida itteäni...

esim työhaastattelussa siihen asti menee hyvin kun keskustellaan mun urasta ja koulutuksesta jne mutta sitten kun pitäis puhua MINUSTA niin menen ihan lukkoon...



Vielä äidistä, kauhistelee aina miten suomalaiset on niin " juntteja" eli pitää olla sosiaalinen. Sitten kuitenkin mulla on aina ollu tunne, että ei oikeesti pidä siitä että on ihmisten kanssa ja lapsena jo mä en oikeen halunnut tuoda kavereita meille kun tuntu että vanhemmat vähän pahkeksu (vaikka virallinen kanta oli, että saat tuoda).



Ristiriitasta on, että vanhempani ovat kehottaneet minua olemaan jonkinlainen (miten täytyy käyttäytyä) mutta eivät itse ole niin käyttäytyneet. Jo lapsena vihasin muuten sitä (ja tämä jatkuu edelleen) että kun ollaan jossain isommassa seurassa, sama onko sukulaisia tai vieraita niin vanhemmat rupee suuren ääneen kehumaan minun SUORITUKSIANI ja nimenomaan sävyyn, että teidän lapset eivät olekaan sitten minkään arvosia kun ei ole tätä ja tätä titteliä. Kertovat yksityiskohtasesti mitä minä olen tehnyt ja olllut NIIIIIN taitava ja mua on siis aina ärsyttänyt tämä aivan suunnattomasti!

hoen aina itselleni, että eihän minun asiat ja minä luultavasti kiinnosta juuri lainkaan suunnilleen tuntemattomia ihmisiä, ja vaikka miten mokaisin, niin ei sitä kukaan varmaan sen pitempään ajattele. Mä luulen, että ongelmani ei kuitenkaan ole se, että muut oikeasti minua jotenkin seuraisivat ja välittäisivät miten käyttäydyn, koska aina hävettää ihan yhtä paljon vaikka olen tästä tietoinen! Mikä mua vaivaa, ehkä sitten päin vastoin mun pitäis yrittää hokea itselleni, että en ole tiellä, enkä vie aikaa muilta vaikka puhuisinkin joskus itsestäni.



Ap

siis ei mun todellakaan pitäis valittaa koska usein saan onnistumisen kokemuksia eri asioiden tiimoilta. Mutta silti, jos joku menee pieleen niin todellakin tunnen itseni huonommaksi kuin kukaan muu.

Ensinnäkin puhut pettymyksistä. Lastenpsykiatri Sinkkosen mukaan lapsi tarvitsee 13 pettymymiskokemusta vuorokaudessa, jotta aikuisena hallitsisi pettymyksiä.

Olisiko sinun tietäsi lapsuudessa kenties tasoitettu liikaa?? Poistettu pettymysten aiheuttajia, jotta ei tulisi paha mieli?



Toinen ajatus tuli siitä, että kerroit äitisi huomaavan lapsesi,kun he ovat jossain taitavia. Se, että sinulla on tullut tuollainen tunne, on tärkeä! Se kertoo minusta jotain, mitä olet tuntenut itse pienenä.

Jos on kokenut niin, että vain osaamista arvostetaan, niin itsetunto tulee sidotuksi suorittamiseen, ns. suoritusitsetuntoon. Itsetunto ei ole pelkästään suorittamista, se on myös olemista. Samalla ihmisellä voi olla hyvä suoritusitsetunto, mutta itsetunto naisena voi olla nollassa. Ehkä sinulla on näiden eri itsetuntojen välillä jotain epätasapainoa? Siksi et pysty " päättämään" , onko sinulla hyvä vai huono itsetunto.

Minua on arvostettu vain suorituksieni mukaan ja olen jo pienestä pitäen opetellut väistämään epäonnistumisia. Tämä näkyy aikuisena siten, että pyrkin välttämään kaikkia riskejä ja jännitän huomion keskipisteenä oloa. Auttaisikohan, että aikuisena järjestäisi 14 pettymystä itselleen päivässä :)? Voiko sellaisia asioita oppia aikuisena, mitkä on jääneet lapsena oppimatta? Omilta lapsiltani en ainakaan tule vaatimaan huippusuorituksia koulussa ja yritän muistaa rakastaa heitä epätäydellisinäkin.

joten luottamuksesi ihmisiin on kärsinyt pysyvän kolauksen, etkä voi koskaan tervehtyä siitä.



Sitten omia pohdintojani aiheesta. Olen täydellisyydentavoittelija, luova, älykäs, kärsimätön, hyvä melkein kaikessa ja minulla on todella huono itsetunto. Itse uskon tämän olevan hyvin pitkälle luonnekysymys: koska haluan suorittaa kaiken täydellisen hyvin, en voi koskaan olla tyytyväinen itseeni. Asetan rimani aina liian korkealle, paljon korkeammalle kuin muut sen asettavat. Haluan osata kaiken heti, jos en osaa, itsetuntoni kokee kolauksen. Miksi olen tällainen? En todellakaan tiedä. Näin on ollut aina, olen aina ollut nopea asioissa, ja kärsivällisyyteni on ihan pienestä pitäen ollut erittäin huono. En kestä hitautta itsessäni, enkä muissa ihmisissä.



Omasta mielestäni saan syyttää huonosta itsetunnostani vain itseäni, jos en osaa ajatella muulla tavalla, niin sitten olen paska. Tietysti olen toiveikkaana yrittänyt etsiä syitä lapsuudestani ja totta kai sieltä jotain löytyy. Esimerkiksi vanhempani ovat olleet ylihuolehtivia monissa asioissa, minä olisin halunnut tehdä, mutta vanhempani ovat estäneet, koska " ethän sinä voi osata" . Lapsuudestani muistan enemmän varoittelua kuin rohkaisua. Vanhempani kyllä kannustivat ja tukivat, mutta jollain tapaa eivät kuitenkaan luottaneet arvostelukykyyni ja näin tämän heistä, vaikkeivat he mitään sanoneetkaan. Näissä asioissa pyrin itse toimimaan toisin, mutta en silti syytä vanhempiani huonosta itsetunnostani.

Minäkin asetan riman korkealle eikä siinä nyt oikeastaan mitään pahaa ole. En vain osaa käsitellä kunnolla pettymyksiä.



Lapsena en ollut ujo, eli ala-asteellakin vielä mielellään olin myös huomion keskellä (vaikka en sinne sinänsä hakenut), saatoin esiintyä ja laulaa vaikka yksin joulujuhlissa. Olen myös soittanut eri soittimia ja vaikka jännitti vähän esiintyä, niin ei se niin kauheaa sitten loppujen lopuksi ollutkaan.



Mutta lukiossa ja nyt varsinkin aikuisiällä sitten alkoi tämä mieletön " häpeily" ja punastuminen jos minuun keskitytään. Olen aina ystävällinen, osaan mielestäni " small talkata" ja uskon että monet pitävät minusta. Mutta heti jos kaikki kääntyvät katsomaan ja kiinnostuneena kuuntelevat mitä mulla on sanottavaa niin tulee kauhea ahdistunut olo.



Mua on lapsena kannustettu, ehkä liikaakin, sellasiinkin juttuihin mihin en ole kyennyt. Myönnän, että vaikka olen aina ollut rakastettu ja tuntenut sen, niin hyviä _suorituksiani_ on jotenkin hirveästi arvostettu. Nyt sitten kun on omia lapsiani, niin olen kauhukseni huomannut, että äitini taitaa arvostaa lapsiani vain sillon kun nämä ovat taitavia... Välillä ainakin siltä tuntuu.



Nyt haluaisin kuitenkin että itsetuntoni kohoaisi, siis MITEN mä pystyn relaamaan ja ajattelemaan että ei tarvi pyytää anteeksi että olen olemassa.

Vierailija:

Olen ollut hyvä koulussa ja opiskelut ovat menneet hyni, saan usein positiivista palautetta. Mutta jos saan jotain negatiivista palautetta, tai jos työhaastattelu menee pieleen niin tunnen itseni täydeksi nollaksi. Usein tuntuu, etten voi edes hakea töitä koska " olen kuitenkin niin huono" ja kaikki ajattelevat että " mitä TOI täällä tekee" .

Tämä voi kuulostaa vähän karulta, mutta onhan ihmisillä parempaakin tekemistä kuin ajatella sinusta kieroja. ;) Ja jos opit rakastamaan itseäsi, niin et enää välitä vaikka joku ajattelisikin. Tiedän ettei itseään ole helppo " pakottaa" ! Itsensä rakastamista voi kuitenkin koettaa opetella. Hanki onnistumisen kokemuksia, ne ainakin vahvistavat!