Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita jotka reagoi pettymyksiin totaalisella väsymyksellä ja itserankaisulla?
20.09.2022 |
Itsellä traumatausta ja vaikka tiedän että parisuhteet eivät ole minunkaltaiselleni hyväksi, niin silti lankesin vuosien jälkeen intensiiviseen suhteeseen joka loppui tylysti miehen puolelta. Se ilo jota tunsin oli uskomatonta kun huomasin että kykenen tuntemaan syviä ihastumisen tunteita ja vastaanottamaan kauniita sanoja.
Nyt tunnen syvää häpeää mm. sen takia että olen iloinnut tästä monelle ihmiselle, tehnyt suunnitelmia ja haaveillut. Olen nauranut itselleni peilin ääressä kuinka tyhmä olinkaan. En normaalisti polta tupakkaa paljoakaan, mutta nyt olen kaksi viikkoa polttanut askin päivässä. En sentään juo alkoholia.
Tuntuu kuin demoni olisi imenyt kaiken energiani. Olen fyysisesti niin väsynyt että makaan sängyssä puolihorteessa ja tilaan ruoat kotiin. En kyennyt edes töihin. Joka jäsen tuntuu painavan tonnin. Olen vieläpä äiti jolla ikää jo 42. Silti olen näin epäkypsä ja lapsellinen.
Kommentit (8)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten te normaalit ja hyvällä itsetunnolla varustetut ihmiset selviätte ilman että teette itsellenne pahaa tai romahda?
Itsellä myös traumatausta ja käyn terapiassa.
Pettymykset romuttavat täysin itsetunnon - koen itseni kokonaisvaltaisesti kaikessa huonoksi.
Itsekin petyin pahasti viimeisessä työpaikassa ja mietin että haluanko enää ns tavallisiin töihin.
Pettymykset kuuluvat elämään. Itse koen että koska lapsuus oli täynnä pettymyksiä niin kiintiö olis täynnä.
Vierailija kirjoitti:
Itsellä myös traumatausta ja käyn terapiassa.
Pettymykset romuttavat täysin itsetunnon - koen itseni kokonaisvaltaisesti kaikessa huonoksi.
Itsekin petyin pahasti viimeisessä työpaikassa ja mietin että haluanko enää ns tavallisiin töihin.
Pettymykset kuuluvat elämään. Itse koen että koska lapsuus oli täynnä pettymyksiä niin kiintiö olis täynnä.
Lisäys. Pettymykset pitäisi ottaa oppimiskokemuksena.
En romahda pienistä arkipäivän pettymyksistä. Niitä sattuu tuon tuostakin, mutta parisuhteesern tai muutoin sellaiseen pettymykseen johon liittyy mies, suhtaudun edelleen (53v) turhankin dramaattisesti ja tuntuu että ne jää aina vaan pidemmäksi aikaa päälle.
Jään vellomaan angstiin, suruun ja ikävään jota myös ruokin itse.
Olen tullut niin monta kertaa jätetyksi, että en enää edes muista. Osa on ollut melko merkityksetyömiä mutta tuntuu todella pahalta, osin siksi että itse lisään ahdistusta kun ajattelen että TAAS... ja enkö oikeasti kelpaa kellekään.
Olen ollut elämässäni todella pitkiä aikoja yksin. Nytkin viimeisedtä 8kk seurustelusta on jo 7v. En edes uskalla (enkä viitsi) enää yrittää edes etsiä suhdetta kun en vaan enää rakastu ja pelkään jo valmiiksi sitä hylätyksi tulemisen tunnetta.
Tuntuu että petyn aina jollain tapaa hävettää kun muilla suhteet kestää, mulla ei.
Toisaalta onhan se rakkaan ihmisen menettäminen iso suru aina ja jos ei anna itsensä surra, niin suru kertyy kehoon, muuttuu vihaksi ja katkeruudeksi. Minulle on köynyt kyllä näin vaikka olen surrut paljon ja monta kertaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
toiset kestää toisia enemmän.....oletko miettinyt käydä hakemassa apua väsymykseesi tai ns. tunnottomuuteen. saatko öisin nukuttua tarpeeksi?
itellä on vaihdevuodet ja välillä tuntuu etten jaksa tehdä mitään. nytkin kun mies on kahden viikon työkeikalla niin lämmitän vaan valmisruokia ja notkun facessa tai täällä vauvapalstalla ja kirjoittelen aikani kuluksi. kissan sentään jaksan hoitaa..
mitä sitä huhkii hulluna kun vähemmälläkin pääsee :)
hyvää kesää ja voimia!
Mullakaan ei suhteet ota kestääkseen. Pisin suhde oli nippa nappa 4v. ja olen yli 40v. Eroja tullut sekä omasta, että toisen aloitteesta, ettei sillä tavalla ole mitään selkeää kaavaa. Jotenkin ei vaan mulle tunnu sopivan, että omaa elämää pitää yrittää sovittaa toisen elämään. Viime suhteessa luovuin monesta mulle todella tärkeästä asiasta suhteen hyväksi, mitä kadun vieläkin ja olen osin tästä katkerakin ja itselleni vihainen. En usko enää, että suhteet olisi mua varten. Onneksi olen ihan onnellinen ja jopa onnellisempi ilman. Johan tässä on rakastuttu muutamakin kerta kunnolla, joten se on tullut koettua.
Joo, jotenkin se on aina häpeä ja itsesyytökset. Vetäydyn kaikesta vuorovaikutuksesta ja käperryn itseeni. Saattaa olla myös pienimuotoista arjessa vetäytymistä. Petyin työpaikkaan pari vuotta sitten enkä ole saanut koottua itseäni takaisin työelämään. Olen 40.