Mitä mieltä siitä, että kaikki tunteemme ja reaktiomme johtuvat meistä itsestämme, eivätkä muut ole niihin syyllisiä?

Sehän on just päin vastoin. Ihminen on ympäristönsä tuotos. Kaikki tunteet on reagointia ulkoisiin ärsykkeisiin (kanssa eläjiin)

Jos lyön sinua vasaralla päähän niin johtuuko kokemasi harmituksen tunne sinusta itsestäsi?

Aikuisena voimme aina valita, miten reagoimme. Tunteita ei voi valita, mutta niitäkin voi opettaa.

Kaikki tuntemukset on asennekysymyksiä, sanoo eräs julkisuudesta tuttu. Ei kuitenkaan mentaalipuolen ihminen. Jos aina saa turpiin vaikka miten yrittää saada asioihin tolkkua, miten suhtautua niin että pääsee positiivisiin tuntemuksiin?

Vierailija kirjoitti:

Sehän on just päin vastoin. Ihminen on ympäristönsä tuotos. Kaikki tunteet on reagointia ulkoisiin ärsykkeisiin (kanssa eläjiin)

Niin, mutta sen, miten me reagoimme niihin, valitsemme itse. Tai siis useinkaan emme valitse eri vaihtoehdoista, koska emme mieti niitä, mutta tarkoitan, että meillä on mahdollisuus ja valta päättää, miten suhtaudumme tapahtuneeseen.

Kipu tunteena on tietenkin ihan fyysinen asia, mutta esim. suhtautuminen lyöjään jne on valittavissa joko itsellemme edulliseksi tai tavallaan itsellemme haitalliseksi.

Ainoa vain, että sitä en tajua, miten pieni lapsi voi valita suhtautua siihen itselleen edullisesti, että hänen äitinsä kohtelee sauttavasti ja lapsi jää tämän kanssa jostain syystä esim. ihan yksin.

Tuli mieleen kun katsoin Selviytyjien 5-kautta, jossa joku kilpailija sanoi todella rumasti Aarnista äänestäessään tätä pois. Mietin, että miten tuosta voi selvitä, jos se osuu Aarnia johonkin hermoon tai haavaan tms? Sitten ajattelin, että ainoastaan kuulemalla toisilta ihmisiltä, että se sanoja oli törkeä ja puhui joistain omista vaikeuksistaan käsin.

Entäs, kun pienellä lapsella ei ole hänen äitinsä sanoessa samanlaisia loukkaavia asioita ketään, joka auttaisi lasta kestämään tällaista vaan lapsi jää ihan yksin ilkeän oman äitinsä kanssa? En tajua, miten niin kaukana olevat haavat korjataan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Aikuisena voimme aina valita, miten reagoimme. Tunteita ei voi valita, mutta niitäkin voi opettaa.

Viittaan aloituksellani tilanteisiin, joissa joku ihminen syyttää pahasta olostaan esim. hallitusta tai poliitikkoja. Mitä tarkoitat, että tunteita voi opettaa?

Itse koen, että jos oivaltaa, että oma suhtautuminen poliitikkojen toimiin kumpuaa omista ajatuksista, jotka taas ovat syntyneet omista elämänkokemuksista, eli omien tunteiden lähde ovat omat ajatukset ja omat aivot, niin voi miettiä, miksi poliitikon teko X aikaansaa itsessä reaktion Y. Tarkoitatko tätä, vai pitääkö mielestäsi oppia jotain mihin ei itse kuitenkaan sisiimmässään usko?

Ap

Lapsi tietenkin rakentaa identiteettinsä vanhempiensa kautta, mutta kasvaessaan hänellä on koko ajan enemmän omaa kykyä ajatella toisin. Ja kun hän saa korjaavia kokemuksia, se oma identiteetti ja itsetunto saattaa hyvinkin korjaantua ikävistä lapsuuden kokemuksista huolimatta. Onneksi näin. Kyllä se lopulta aina on niin, että itse me tunteistamme ollaan vastuussa, ei kukaan muu.

Voidaanko nyt rauhoittua tän "muna vai kana"-tasoisen vertailun kanssa. Ei ole mitään yhtä mustavalkoista totuutta, että onko asia näin vai näin. Kaikki tilanteet ovat aina monien, monien asioiden summa. Ympäristössä tapahtuu, me reagoimme. Reagointi voi vaikuttaa ympäristöön jollain tavalla, joka taas resonoi jotain takaisin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kiitos ja hei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisena voimme aina valita, miten reagoimme. Tunteita ei voi valita, mutta niitäkin voi opettaa.

Viittaan aloituksellani tilanteisiin, joissa joku ihminen syyttää pahasta olostaan esim. hallitusta tai poliitikkoja. Mitä tarkoitat, että tunteita voi opettaa?

Itse koen, että jos oivaltaa, että oma suhtautuminen poliitikkojen toimiin kumpuaa omista ajatuksista, jotka taas ovat syntyneet omista elämänkokemuksista, eli omien tunteiden lähde ovat omat ajatukset ja omat aivot, niin voi miettiä, miksi poliitikon teko X aikaansaa itsessä reaktion Y. Tarkoitatko tätä, vai pitääkö mielestäsi oppia jotain mihin ei itse kuitenkaan sisiimmässään usko?

Ap

Siis kyllä, itsetuntemus on avain siihen, että tiedostaa miten tuntee ja miten reagoi. Tunteiden opettamisella tarkoitan sitä, että kun koulutamme itseämme reagoimaan tietyllä tavalla tunteista huolimatta, niin tunteet seuraavat käytöstä kyllä. Siinä vaan menee enemmän aikaa. Eli jos minä päätän vaikka olla suuttumatta puolisolleni, kun hän tekee asiaa x, niin alkuun se on tosi vaikeaa, kun mua suututtaa niin paljon. Mutta kun tämä tilanne toistuu kuukausien myötä, niin se mun suuttumus vähenee ihan oikeastikin, kun se ei pääse valloilleen.

Vierailija kirjoitti:

Sehän on just päin vastoin. Ihminen on ympäristönsä tuotos. Kaikki tunteet on reagointia ulkoisiin ärsykkeisiin (kanssa eläjiin)

Tottakai, mutta kyllä sä itse itsesi rakennat ja reaktiot eivät ole mitään ulkoisiin ärsykkeisiin suoraan reagointia vaan persoona kysymys. Vaikka sut olisi kasvatettu kuinka hyvin ja rakkaudella, sun persoona saattaa viedä sut vaikka mihin.

Vierailija kirjoitti:

Sehän on just päin vastoin. Ihminen on ympäristönsä tuotos. Kaikki tunteet on reagointia ulkoisiin ärsykkeisiin (kanssa eläjiin)

Skitsofrenia vaikuttaa kyllä sisältä päin.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi tietenkin rakentaa identiteettinsä vanhempiensa kautta, mutta kasvaessaan hänellä on koko ajan enemmän omaa kykyä ajatella toisin. Ja kun hän saa korjaavia kokemuksia, se oma identiteetti ja itsetunto saattaa hyvinkin korjaantua ikävistä lapsuuden kokemuksista huolimatta. Onneksi näin. Kyllä se lopulta aina on niin, että itse me tunteistamme ollaan vastuussa, ei kukaan muu.

Entäpä jos ei saa korjaavia kokemuksia? Aika harva kehuu toisia niin, kuin vanhemman tehtävä olisi. Jos sellaisissa tilanteissa lasta onkin haukuttu, niin ei sellaiseen tule keneltäkään mitään korjaavaa kokemusta. Jos tulisi, niin tilanne tosiaankin korjaantuisi ihan kuin lähes itsestään. Tai ainakin henkilö saisi siitä arvokkaita työkaluja laittaa vanhempansa suhtautumisen romukoppaan myös tunnetasolla.

Mietin vain, että mikä olisi toimiva menetelmä tällaisen korjaamiseen, jos ei ole korjaavia kokemuksia saanut, eikä terapeutitkaan ole osanneet auttaa asioiden kaivelemisessa esille. Eivät he edes näe näitä ongelmia asiakkaassa. Asiakas haluaisi aktiivista apua ongelmaansa, ei tehdä terapeutin työtä tämän puolesta, kun kerran maksaakin.

Eli menetelmän tulisi olla asiakkaan ongelmiin pureutuva, ei edellyttää, että asiakas itseasiassa löytääkin ratkaisun, jota ei nimenomaan löydä. Meinaan se ei puhumalla löydy, kokeiltu on päälle 10 vuotta. Terapiat lienevät muihin asioihin tarkoitettu kuin ajatus-tunne-oma valtaisuus -problematiikan käsittelyyn. Meinaan vaikka tietää, ettei syyllisen syyttäminen korjaa ongelmaa, niin ei se terapeutti osaa antaa niitä korjaavia kokemuksia esim.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisena voimme aina valita, miten reagoimme. Tunteita ei voi valita, mutta niitäkin voi opettaa.

Viittaan aloituksellani tilanteisiin, joissa joku ihminen syyttää pahasta olostaan esim. hallitusta tai poliitikkoja. Mitä tarkoitat, että tunteita voi opettaa?

Itse koen, että jos oivaltaa, että oma suhtautuminen poliitikkojen toimiin kumpuaa omista ajatuksista, jotka taas ovat syntyneet omista elämänkokemuksista, eli omien tunteiden lähde ovat omat ajatukset ja omat aivot, niin voi miettiä, miksi poliitikon teko X aikaansaa itsessä reaktion Y. Tarkoitatko tätä, vai pitääkö mielestäsi oppia jotain mihin ei itse kuitenkaan sisiimmässään usko?

Ap

Siis kyllä, itsetuntemus on avain siihen, että tiedostaa miten tuntee ja miten reagoi. Tunteiden opettamisella tarkoitan sitä, että kun koulutamme itseämme reagoimaan tietyllä tavalla tunteista huolimatta, niin tunteet seuraavat käytöstä kyllä. Siinä vaan menee enemmän aikaa. Eli jos minä päätän vaikka olla suuttumatta puolisolleni, kun hän tekee asiaa x, niin alkuun se on tosi vaikeaa, kun mua suututtaa niin paljon. Mutta kun tämä tilanne toistuu kuukausien myötä, niin se mun suuttumus vähenee ihan oikeastikin, kun se ei pääse valloilleen.

Okei. Itselläni ongelma on eniten se, mitä tunnen, ei se, miten reagoin, vaikka siis olen reagoinut hölmösti ja satuttavastikin läheisilleni, mutta en reagoisi satuttavasti, jos se tunne ei valtaisi minua, joka syntyy selkäytimestä liittyen siihen, että vanhempani satutti minua. Tavallaan voin uskoa, että voisin reagoida vanhempani aiheuttamaan satuttamiseen muullakin tavalla, mutta en tiedä, millä perusteella? Esim. jos Aarnille ei KUKAAN sanoisi, jos sen yhden kilpailijan sanat satuttivat häntä (mitä en tiedä, mutta tämä on esimerkki) että se kilpailija oli törkeä, niin MIKÄ teko tai ajatus saisi Aarnin nollaamaan sen henkilön sanat, koska Aarnihan saattaa ajatella, että KAIKKI MUUTKIN ajattelevat hänestä niin.

Minun äitini toimi juuri noin. Koitti eristää minut ihmisistä, joista olin mukava ja luoda minulle sellaisen tunteen, että KAIKKI inhoavat minua sellaisena kuin olen ja se on ollut ihan hirveän satuttavaa. Jäin asian kanssa lapsena ihan yksin ja äitini tuntui nauttivan siitä, että sai nujertaa omaa lastaan henkisesti ja estää tältä onnellista elämää. Tarkoitan, että hän ei ole koskaan ollut sitä mieltä, että toimi noin vahingossa, väsyneensä tai saati, että olisi kauhuissaan kuultuaan aikuiselta minulta satuttaneensa minua tuollaisella toiminnaallaan. Hänestä minä olen edelleen ilkeä, kun syytän häntä siitä, että itse olen niin kelvoton jne. Ja sitte jos sanon hänelle, että sinä pidät minua kelvottomana, hän huutaa, että ei pidä, mistä ihmeestä olen saanut sellaista päähäni?! Ja että minä vain kuvittelen, ettei kuiaan pidä minusta.

Itse kuitenkin toimi aina niin, että ajattelisin, että kaikki vihaavat minua niiden negatiivisten osieni takia, joista hän hermostui. Minun olisi siis pitänyt olla täysin virheetön ihmisenä.

Ap

Terapiassa koitetaan korjata sitä mikä korjattavissa on.

Lapsi on tietenkin riippuvainen vanhempien huolenpidosta ja hoivasta ja oppii heiltä tunnetaitonsa. Moni lapsi ei kuitenkaan saa tervettä kasvupohjaa tunteidensa käsittelylle ja jos ns peilit ovat rikki lapsen minäkuva vääristyy. Onneksi on muitakin peilejä lapsilla kuin omat vanhemmat. Myönteistä mallia ja rakkautta(Ja rajoja) voivat antaa isovanhemmat ja opettajat jne.

Tärkeää olisi oppia tunnesäätelyä. Itseäänkin voi "kouluttaa" esim lukemalla ja kirjoittamalla. Ja kyllä, olemme vastuussa tunnereaktioistamme. Tunteet eivät ole oikeita tai vääriä, ne tulevat ja menevät. Me itse olemme enemmän kuin tunteemme jotka ovat toki tärkeitä mutta joiden ei tarvitse antaa "viedä".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi tietenkin rakentaa identiteettinsä vanhempiensa kautta, mutta kasvaessaan hänellä on koko ajan enemmän omaa kykyä ajatella toisin. Ja kun hän saa korjaavia kokemuksia, se oma identiteetti ja itsetunto saattaa hyvinkin korjaantua ikävistä lapsuuden kokemuksista huolimatta. Onneksi näin. Kyllä se lopulta aina on niin, että itse me tunteistamme ollaan vastuussa, ei kukaan muu.

Entäpä jos ei saa korjaavia kokemuksia? Aika harva kehuu toisia niin, kuin vanhemman tehtävä olisi. Jos sellaisissa tilanteissa lasta onkin haukuttu, niin ei sellaiseen tule keneltäkään mitään korjaavaa kokemusta. Jos tulisi, niin tilanne tosiaankin korjaantuisi ihan kuin lähes itsestään. Tai ainakin henkilö saisi siitä arvokkaita työkaluja laittaa vanhempansa suhtautumisen romukoppaan myös tunnetasolla.

Mietin vain, että mikä olisi toimiva menetelmä tällaisen korjaamiseen, jos ei ole korjaavia kokemuksia saanut, eikä terapeutitkaan ole osanneet auttaa asioiden kaivelemisessa esille. Eivät he edes näe näitä ongelmia asiakkaassa. Asiakas haluaisi aktiivista apua ongelmaansa, ei tehdä terapeutin työtä tämän puolesta, kun kerran maksaakin.

Eli menetelmän tulisi olla asiakkaan ongelmiin pureutuva, ei edellyttää, että asiakas itseasiassa löytääkin ratkaisun, jota ei nimenomaan löydä. Meinaan se ei puhumalla löydy, kokeiltu on päälle 10 vuotta. Terapiat lienevät muihin asioihin tarkoitettu kuin ajatus-tunne-oma valtaisuus -problematiikan käsittelyyn. Meinaan vaikka tietää, ettei syyllisen syyttäminen korjaa ongelmaa, niin ei se terapeutti osaa antaa niitä korjaavia kokemuksia esim.

Ap

En ole tavannut vielä yhtäkään ihmistä, jolla ei olisi jotakuta, jonka kanssa saa korjaavia kokemuksia. Ei sen tarvitse aina olla sanoitettua tai tapahtuneen poispuhumista vaan kokemus siitä että on hyvä siitä huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Aikuisena voimme aina valita, miten reagoimme. Tunteita ei voi valita, mutta niitäkin voi opettaa.

Noup, voimme valita mitä näytämme ulospäin reaktiostamme, sisäistä reaktiota on paljon vaikeampi hallita, toki sitäkin voi jossain määrin harjaannuttaa, mutta ihmisestä kiinni millaiset palikat on saanut sen hallinnan rakentamiseen: Ei se kaikilta onnistu samalla tavalla.

Jos olisi täydellinen hallinta omiin tunteisiin, siis aidosti siihen sisäiseenkin kokemusmaailmaan, niin sellaisellahan voisi saavuttaa vaikka mitä esim. henkisen väsymisen välttäminen onnistuisi silkalla tahdonvoimalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi tietenkin rakentaa identiteettinsä vanhempiensa kautta, mutta kasvaessaan hänellä on koko ajan enemmän omaa kykyä ajatella toisin. Ja kun hän saa korjaavia kokemuksia, se oma identiteetti ja itsetunto saattaa hyvinkin korjaantua ikävistä lapsuuden kokemuksista huolimatta. Onneksi näin. Kyllä se lopulta aina on niin, että itse me tunteistamme ollaan vastuussa, ei kukaan muu.

Entäpä jos ei saa korjaavia kokemuksia? Aika harva kehuu toisia niin, kuin vanhemman tehtävä olisi. Jos sellaisissa tilanteissa lasta onkin haukuttu, niin ei sellaiseen tule keneltäkään mitään korjaavaa kokemusta. Jos tulisi, niin tilanne tosiaankin korjaantuisi ihan kuin lähes itsestään. Tai ainakin henkilö saisi siitä arvokkaita työkaluja laittaa vanhempansa suhtautumisen romukoppaan myös tunnetasolla.

Mietin vain, että mikä olisi toimiva menetelmä tällaisen korjaamiseen, jos ei ole korjaavia kokemuksia saanut, eikä terapeutitkaan ole osanneet auttaa asioiden kaivelemisessa esille. Eivät he edes näe näitä ongelmia asiakkaassa. Asiakas haluaisi aktiivista apua ongelmaansa, ei tehdä terapeutin työtä tämän puolesta, kun kerran maksaakin.

Eli menetelmän tulisi olla asiakkaan ongelmiin pureutuva, ei edellyttää, että asiakas itseasiassa löytääkin ratkaisun, jota ei nimenomaan löydä. Meinaan se ei puhumalla löydy, kokeiltu on päälle 10 vuotta. Terapiat lienevät muihin asioihin tarkoitettu kuin ajatus-tunne-oma valtaisuus -problematiikan käsittelyyn. Meinaan vaikka tietää, ettei syyllisen syyttäminen korjaa ongelmaa, niin ei se terapeutti osaa antaa niitä korjaavia kokemuksia esim.

Ap

En ole tavannut vielä yhtäkään ihmistä, jolla ei olisi jotakuta, jonka kanssa saa korjaavia kokemuksia. Ei sen tarvitse aina olla sanoitettua tai tapahtuneen poispuhumista vaan kokemus siitä että on hyvä siitä huolimatta.

No, mulla ei ainakaan ole ollut sellaisia korjaavia kokemuksia, jotka olisivat kumonneet äitini pyrkimkset osoittaa minulle, että ole KAIKKIEN mielestä sillälailla p*ska, mitä hän kulloisissakin tilanteissa minusta sanoi.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi tietenkin rakentaa identiteettinsä vanhempiensa kautta, mutta kasvaessaan hänellä on koko ajan enemmän omaa kykyä ajatella toisin. Ja kun hän saa korjaavia kokemuksia, se oma identiteetti ja itsetunto saattaa hyvinkin korjaantua ikävistä lapsuuden kokemuksista huolimatta. Onneksi näin. Kyllä se lopulta aina on niin, että itse me tunteistamme ollaan vastuussa, ei kukaan muu.

Entäpä jos ei saa korjaavia kokemuksia? Aika harva kehuu toisia niin, kuin vanhemman tehtävä olisi. Jos sellaisissa tilanteissa lasta onkin haukuttu, niin ei sellaiseen tule keneltäkään mitään korjaavaa kokemusta. Jos tulisi, niin tilanne tosiaankin korjaantuisi ihan kuin lähes itsestään. Tai ainakin henkilö saisi siitä arvokkaita työkaluja laittaa vanhempansa suhtautumisen romukoppaan myös tunnetasolla.

Mietin vain, että mikä olisi toimiva menetelmä tällaisen korjaamiseen, jos ei ole korjaavia kokemuksia saanut, eikä terapeutitkaan ole osanneet auttaa asioiden kaivelemisessa esille. Eivät he edes näe näitä ongelmia asiakkaassa. Asiakas haluaisi aktiivista apua ongelmaansa, ei tehdä terapeutin työtä tämän puolesta, kun kerran maksaakin.

Eli menetelmän tulisi olla asiakkaan ongelmiin pureutuva, ei edellyttää, että asiakas itseasiassa löytääkin ratkaisun, jota ei nimenomaan löydä. Meinaan se ei puhumalla löydy, kokeiltu on päälle 10 vuotta. Terapiat lienevät muihin asioihin tarkoitettu kuin ajatus-tunne-oma valtaisuus -problematiikan käsittelyyn. Meinaan vaikka tietää, ettei syyllisen syyttäminen korjaa ongelmaa, niin ei se terapeutti osaa antaa niitä korjaavia kokemuksia esim.

Ap

En ole tavannut vielä yhtäkään ihmistä, jolla ei olisi jotakuta, jonka kanssa saa korjaavia kokemuksia. Ei sen tarvitse aina olla sanoitettua tai tapahtuneen poispuhumista vaan kokemus siitä että on hyvä siitä huolimatta.

No, mulla ei ainakaan ole ollut sellaisia korjaavia kokemuksia, jotka olisivat kumonneet äitini pyrkimkset osoittaa minulle, että ole KAIKKIEN mielestä sillälailla p*ska, mitä hän kulloisissakin tilanteissa minusta sanoi.

Ap

Ne olivat siis tilanteita, joissa olinkin heikoimmillani, inhimillinen, tein varmaan jotenkin vajaavaisesti jne. Niinpä minut on siitä, että olin normaali epätäydellinen ihminen törkeällä tavalla mitätöity hyvästä ihmisestä olemisena.

Minulle ei korjaavana kokemuksena riitä, että koen, että joku kestää minua sellaisena, koska minulla on oikeus tuntea, että kuka tahansa kestää tämän. En siis tarkoita, että kenen tahansa kadunnaisen olisi se kestettävä ja minusta pidettävä, käytännössä, vaan tarkoitan, että minulla on oltava oikeus lähtökohtaisesti uskoa niin, että kellään ei ole mitään syytä tuomita minua siksi, etten ole täydellinen ja lähestyä ihmisiä se mukanani. Ei ajatus siitä, että kaikki vihaavat minua jos mokaan.

Ap

Vanhemmat eivät aina osaa olla niitä vanhempia jotka lapsi ansaitsisi. Syitä on monia. Ihmiset ovat epätäydellisiä.

Kukaan ei ole virheetön. Ja joskus vanhemmat haluavat kasvattaa lapsistaan jotain mitä he eivät itse koskaan olleet(ihanteet, arvot jne).

Monille meistä itsenäistymisen vaiheisiin liittyy kritiikki vanhempia kohtaan. Vihaakin voi olla paljon, ei sitä tarvitse pelästyä. Mutta usein on niin ettei oman vanhemman kanssa näitä pysty käsittelemään. Tulee vain syyttelyä ja pahaa mieltä.

Voin lämpimästi suositella sinulle kirjaa "Äiti ja tytär- vallan ja rakkauden kehissä"(Anja Laurila).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi tietenkin rakentaa identiteettinsä vanhempiensa kautta, mutta kasvaessaan hänellä on koko ajan enemmän omaa kykyä ajatella toisin. Ja kun hän saa korjaavia kokemuksia, se oma identiteetti ja itsetunto saattaa hyvinkin korjaantua ikävistä lapsuuden kokemuksista huolimatta. Onneksi näin. Kyllä se lopulta aina on niin, että itse me tunteistamme ollaan vastuussa, ei kukaan muu.

Entäpä jos ei saa korjaavia kokemuksia? Aika harva kehuu toisia niin, kuin vanhemman tehtävä olisi. Jos sellaisissa tilanteissa lasta onkin haukuttu, niin ei sellaiseen tule keneltäkään mitään korjaavaa kokemusta. Jos tulisi, niin tilanne tosiaankin korjaantuisi ihan kuin lähes itsestään. Tai ainakin henkilö saisi siitä arvokkaita työkaluja laittaa vanhempansa suhtautumisen romukoppaan myös tunnetasolla.

Mietin vain, että mikä olisi toimiva menetelmä tällaisen korjaamiseen, jos ei ole korjaavia kokemuksia saanut, eikä terapeutitkaan ole osanneet auttaa asioiden kaivelemisessa esille. Eivät he edes näe näitä ongelmia asiakkaassa. Asiakas haluaisi aktiivista apua ongelmaansa, ei tehdä terapeutin työtä tämän puolesta, kun kerran maksaakin.

Eli menetelmän tulisi olla asiakkaan ongelmiin pureutuva, ei edellyttää, että asiakas itseasiassa löytääkin ratkaisun, jota ei nimenomaan löydä. Meinaan se ei puhumalla löydy, kokeiltu on päälle 10 vuotta. Terapiat lienevät muihin asioihin tarkoitettu kuin ajatus-tunne-oma valtaisuus -problematiikan käsittelyyn. Meinaan vaikka tietää, ettei syyllisen syyttäminen korjaa ongelmaa, niin ei se terapeutti osaa antaa niitä korjaavia kokemuksia esim.

Ap

En ole tavannut vielä yhtäkään ihmistä, jolla ei olisi jotakuta, jonka kanssa saa korjaavia kokemuksia. Ei sen tarvitse aina olla sanoitettua tai tapahtuneen poispuhumista vaan kokemus siitä että on hyvä siitä huolimatta.

No, mulla ei ainakaan ole ollut sellaisia korjaavia kokemuksia, jotka olisivat kumonneet äitini pyrkimkset osoittaa minulle, että ole KAIKKIEN mielestä sillälailla p*ska, mitä hän kulloisissakin tilanteissa minusta sanoi.

Ap

Ne olivat siis tilanteita, joissa olinkin heikoimmillani, inhimillinen, tein varmaan jotenkin vajaavaisesti jne. Niinpä minut on siitä, että olin normaali epätäydellinen ihminen törkeällä tavalla mitätöity hyvästä ihmisestä olemisena.

Minulle ei korjaavana kokemuksena riitä, että koen, että joku kestää minua sellaisena, koska minulla on oikeus tuntea, että kuka tahansa kestää tämän. En siis tarkoita, että kenen tahansa kadunnaisen olisi se kestettävä ja minusta pidettävä, käytännössä, vaan tarkoitan, että minulla on oltava oikeus lähtökohtaisesti uskoa niin, että kellään ei ole mitään syytä tuomita minua siksi, etten ole täydellinen ja lähestyä ihmisiä se mukanani. Ei ajatus siitä, että kaikki vihaavat minua jos mokaan.

Ap

Sinä saat mokata ja olla epätäydellinen. Me kaikki saamme. Ei ole olemassa täydellisyyttä, on vajavaisia erehtyviä ihmisiä. Armollisuutta itseä kohtaan kannattaa opetella ja tutustua vaikka itsemyötätunto- oppaisiin.

Jokainen on arvokas itsenään ihmisenä.