Ovatko sisarukset mukan aina parhaita kaveruksia????

päivähoidossa kun vanhemmat puuttuu.



Oman siskoni kanssa olin lapsena paljon tekemisissä, nuorena aikuisena vähemmän, mutta se luottamus on yhä olemassa. Tiedän että sieltä saa tiukan paikan tullen tukea.

Itsellä veli, olemme kuin yö ja päivä ja asumme eri puolilla Suomea. Välimme ovat ok mutta parhaita kavereita emme ole. Alle 10-vuotiaina toki leikimme paljon yhdessä, mutta kun murrosikä alkoi kummallekin tulivat omat kaverit tärkeämmiksi. Teimme myös ihan erilaiset valinnat koulu- ym asioissa.

Mutta tuo on totta että tiukan paikan tullen usein kuitenkin pitävät yhtä vaikka olisi mitkä välit!

Meillä myös vaan 1 lapsi. Ja itse olen 3 lapsisesta perheestä, jossa riitoja on vähän väliä siskojen kesken.

...jos joku ilkeistä sisaruksistani joskus nöyrtyisi pyytämään minulta apua jossakin oikeassa hätätilanteessa ja minä olisin ainoa, joka voisin tuon avun antaa (esim. munuaisen siirto, luuydinsiirre) niin auttaisin kyllä. Mutta auttaisin samalla tavalla myös vastaantulijaa kadulta. Kaikkihan me täällä sisaruksia ollaan, eikö? Biologisilla sisaruksillani ei ole mitään etulyöntiasemaa.

Jos on monta sisarusta ja yhdelläkin niistä sattuu olemaan hyvin mustasukkainen ja kateellinen luonne niin se yksi ainoa onnistuu saamaan sisarusten välit tulehdutettua. Sisarukset on aina niitä kaikkein kateellisimpia.

Minulla on kolme sisarusta (olen toiseksi nuorin).

Jo lapsena inhosin suurta sisarusparvea, vaikka meillä oli ihan normaali koti ja sisaruksiin ihan normaalit suhteet. Olen luonteeltani ujohko ja sisäänpäin vetäytyvä ja inhosin sitä, että aina oli joku puuttumassa asioihini. Edelleen inhoan sitä, että jos jonkun asian kertoo yhdelle sisarukselle, niin kohta sen tietävät kaikki (+ koko suku). Kotona ei ikinä ollut minkäänlaista rauhaa, vaan aina joku hulabaloo meneillään ja ihmisiä talo täynnä (usein oli myös sisarusten kavereita kylässä). Milloinkaan ei saanut olla yksin ja omissa oloissaan/ajatuksissaan. Yleensä myös joku riiteli jonkun kanssa.

Edeleen sama kuvio toistuu (ja samat roolit kaikilla kuin ennenkin), yksi päällepäsmäröi, yksi vetää herneet nenään ja yksi leikkii marttyyria.



Paras ystäväni oli (ja on edelleen) perheensä ainoa lapsi. Ihailin kovasti lapsena sitä ihanaa rauhaa joka heillä oli kotona, sekä sitä että vanhemmilla oli aikaa lapselleen eivätkä he olleet koko aikaa niin väsyneitä kuin omani.

Ystäväni on myös ehkä sydämellisin ja epäitsekkäin ihminen jonka tunnen. Suuressa sisarusparvessa oppii todellakin kynsin hampain pitämään kiinni omastaan ja vaatimaan itselleen sen mikä kuuluu (muuten jää kyllä ilman, muuta on turha väittää). Esimerkiksi perheemme kuopus on varmasti itsekkäin ihminen mitä on olemassa ja silti hän on sitä mieltä ettei ole saanut KOSKAAN omaa osaansa (tämä on se marttyyrisisko).

Nyksyisin minulla on ihan asialliset välit sisaruksiini, mutta ei läheiset. Sama pätee kaikkiin sisaruksiin, tapaamme muutaman kerran vuodessa, soittelemme silloin tällöin ja siinäpä se.

mutta minulla on kyllä tuollainen sisarustyyppinen suhde pariin kaveriini, jotka olen tuntenut ihan pikkulapsesta asti. Kaikki asutaan eri puolilla maata, mutta nähdään ainakin kerran vuodessa ja pidetään muutenkin yhteyttä silloin tällöin, ja aina se suhde tuntuu tutulta niin kuin perheenjäsenen kanssa. Meillä on kaikilla hyvin erilaiset elämät eikä varmaan ystävystyttäisi enää nykytilanteessa.

Totta on, että usein (ei aina) se sisarussuhde on kuitenkin elämän läheisin ihmissuhde, joka kestää läpi elämän.



MUTTA, älkää nyt hyvät ihmiset hysterisoiko tätä asiaa. Normaaliperheen yhdestä lapsesta kasvaa ihan tasan samalla varmuudella joko maailman fiksuin tai maailman hirvein ihminen kuin siitä suuren sisarusparven viidennestä tai toisesta muksusta. Luulisi tämän nyt kertovat ihan se oma pikku järkikin.



Ja kyllä, meillä on kaksi lasta, mikä on hienoa. Syynä lasten hankkimiseen EI ole ollut se, että "sille ekalle pitää saada kaveri".

Miehellä on sisaruksia eivätkä he ole paljon tekemisissä keskenään, pakollisissa sukujuhlissa vain. Ystävät ovat muualla, sisarukset ovat vain sukua.

(mitä esim. minä en suinkaan veljeni kanssa ollut) niin voi niistä silti olla seuraa toisilleen. Veli ei ollut mun ykkössuosikkini leikkikaveriksi, mutta oli se tyhjää parempi silti silloin kun muita ei ollut tarjolla.



Pelkästään tämän varaan ei varmaan kuitenkaan kannata omaa lapsilukuaan rakentaa. Jokainen pyrkii sellaiseen perhekokoonpanoon jonka itse haluaa, muu olisi aivan pointitonta. Kukaan ei halua olla "vain esikoisen seuraksi tehty lapsi", sehän olisi kamalan surullista.

Lapset ja aikauisetkin haluavat aina sitä mitä heillä ei ole. Jos on ainut lapsi, haluaa sisaruksen. Jos on isoveli, haluaa isosiskon ja niin edelleen. Turha tätä on vatvoa, jokainen saa ihan itse päättää lapsiluvustaan. Tärkeintä on, että lapsi/lapset ovat rakastettuja, ihmeellinen ajatus, että niitä lapsia pitäisi hankkia vaan siksi, että "on sitten sisarus".