Ovatko sisarukset mukan aina parhaita kaveruksia????

verisukulainen on kuitenkin aina eri asia kuin pelkkä kaverisuhde

Minä ja mun sisko oltiin ihan pieninä kamut, sitten koululaisina - ei todellakaan. Parikymppisenä hätiseen tiesin missä siskoni asuu tai mitä opiskelee. Mutta nyt taas vanhempana, yli kolmekymppisenä, voin sanoa, että siskoni on paras ja kallein ystäväni. Yhteinen historia, luottamus ja rakkaus merkkaa niin paljon, että vaikka kokoaikaa ei pidettäiskään yhteyttä niin ollaan kuitenkin aina 'olemassa' toisillemme.

Sisarukset ovat monesti läpi elämän ystäviä. Muut ystävät tulevat ja menevät. Monesti sisarukset tukeutuvat toisiinsa jos vanhemmat sairastavat tai kuolevat. "Yksinäisellä" lapsella ei ole tätä mahdollisuutta. Entä jos hän kuolee auto-onnettomuudessa? Kuka sinua käy katsomassa sairaalassa?? Ketä sinä odotat katsomaan sinua kun ystävät kuolevat ympäriltä?

hän kärsi siitä kamalasti, ja aina sanookin, että ei ikimaailmassa hankkisi vaan yhtä lasta, mieluummin sitten ei yhtään. Mutta, toki ihmiset on erilaisia, eihän se kaikkia niin paljon häiritse.

Jos toisen (puhumattakaan enemmistä) lapsen saaminen on MAHDOTTOMUUS, niin silloinhan koko meidän perhettä uhkaa todella onneton tulevaisuus! Ainoasta lapsesta tulee onneton luuseri, ei ole kehen tukeutua kun tulee vaikea paikka, ja jos sattuu tosiaan niin kurjasti että se ainoa lapsi kuolee siinä onnettomuudessa, niin mua eikä miestä ei käy kukaan edes sairaalassa katosmassa. Sit jos se mieskin vaikka kuolee, niin ei ole ketään. Jep.

Tällä kokemuksella voin sanoa, että sisarukset ovat toistensa rakkaimmat ystävät ja pahimmat viholliset. Taisteluja löytyy, mutta sitten toisaalta taas tiimityöskentely välillä ihan huippuluokkaa.

1 voi kuolla, toinen muuttaa ulkomaille, kolmas käyttää huumeita ja josko se neljäs sit kävis kattomassa sairaalassa. Paitsi jos sillekkin tapahtuu jotain. Hyvä syy hankkia lapsia, en ollut edes ajatellut tätä!

se on nimen omaan halki elämän kantava "perussuhde". Tieto siitä, että on joku joka pyyteettömästi välittää, vaikka elämäntilanteet jne. olisivatkin erilaiset eikä aina niin usein nähtäisikään. Kun mietin omaa siskoani, hän on paljon enemmän minulle kuin kukaan ystävistä (siitä huolimatta että meillä on iso ikäero).



Omat lapsemme (4 v. ja 5 v.) ovat toistaiseksi toistensa parhaat kaverit, mutta varmasti tämä tulee eri ikäkausina vaihtelemaan. Kaveruus ei kuitenkaan ole sisaruudessa mielestäni "se juttu", vaan nimenomaan se perheyhteys, yhteinen tausta ja välittäminen läpi elämän.



Ja vielä sen verran, että varmasti ainoasta lapsestakin voi kasvaa täysin tasapainoinen ihminen, ja voihan niitä läheisiä ihmissuhteita olla muitakin kuin sisarussuhde. Mielestäni on kuitenkin hassua rinnastaa sisaruussuhde mihin tahansa kaverisuhteeseen.

Kaikkia rakastan äärettömästi. Kaikkien kanssa olen henkisesti lähellä, vaikka fyysistä välimatkaa, tapaamisia ja puheluita ei välttämättä ole usein. Aina kuitenkin tiedän, että sisaruksistani on tuki ja turva, ihan sama mitä sattuu ja minne elämä heittää! Jos apua tarvitsisin, niin sitä saisin. Heihin voi luottaa, aina. Se on sellainen turvaverkko ja vakuutus, että ei paremmasta väliä. Kukaan "tavallinen ystävä" ei mun mittapuuni mukaan voi yltää lähellekään tätä.



Toki tilanteet voi vaihdella ja kaikilla ei välttämättä ole näin ihania sisaruksia kuin minulla ;)

Eihän kukaan voi tietää kuin omasta tilanteestaan: jos olet ainut lapsi, et voi tietää millaista on kun on sisaruksia ja toisaalta jos sinulla on sisaruksia et voi tietää että millaista on olla ainut lapsi. Voit vain kuunnella toisten näkemyksiä.

Se, joka väittää tietävänsä paremmin, huijaa. Tai on muuten vaan sairastunut asiantuntemukseen.

Käy kysymässä vanhaikodissa vanhuksilta tuliko tehtyä liikaa lapsia? Katso mitä yhden lapsen äiti sanoo?

1 voi kuolla, toinen muuttaa ulkomaille, kolmas käyttää huumeita ja josko se neljäs sit kävis kattomassa sairaalassa. Paitsi jos sillekkin tapahtuu jotain. Hyvä syy hankkia lapsia, en ollut edes ajatellut tätä!

Mutta meidän leikki-ikäiset pojat ovat kuin paita ja peppu, leikkivät, riitelevät, sopivat ja huolehtivat toisistaan. Liikutun aina tuon tuosta kun ovat niin tärkeitä toisilleen.

Käy kysymässä vanhaikodissa vanhuksilta tuliko tehtyä liikaa lapsia? Katso mitä yhden lapsen äiti sanoo?

ja oon onnellinen heidän olemassaolostaan. Ei olla koskaan oltu kuitenkaan erityisen läheisiä, ilmeisesti ollaan luonteina toisen kanssa liian erilaisia ja toiseen ikäeroa liikaa. Tämän erilaisemman kanssa ei edes lapsena hirveästi leikitty yhdessä ja harrastukset olivat aina erilaiset, ilmeisesti kiinnostuksen kohteet ja ajatukset elämästä ovat aina olleet niin erilaisia. Sen vuoksi en usko, että meistä koskaan ihan lähimpiä tuleekaan vaikka yhteyksissä toki ollaankin ja toimeen tullaan hyvin.



Miehelläni taas ei ole sisaruksia ollenkaan. Hän on ollut aina ihan tyytyväinen tilanteeseen, eikä näe mitään syytä miksi meidänkään kannattaisi hankkia useampi kuin yksi lapsi.

onneton siskoistani. kaksi vanhempaa siskoa, nuorempikin heistä viisi vuotta vanhempi. Olin aina ulkopuolinen, minua ei otettu mukaan mihinkään. Se sattui.



Siksi itse päätin hankkia kaksi lasta, pienellä ikäerolla. ja nyt toinen onkin jo tulossa, ikäeroksi tulee vuosi.

Se riippuu sisarusten luonteesta ja perheen ilmapiiristä. Omassa lapsuudenkodissani oli pulaa sylistä ja aikuisten huomiosta ja sen takia lasten kesken kireä, kilpailullinen ilmapiiri. Meidät jätettiin myös usein keskenämme sillä tekosyyllä, että kun meitä on monta (5) niin huolehdimme toisistamme. Kaikkea muuta! Voimassa olivat viidakon lait. Olimme myös enimmäkseen aika voimakkaita luonteita emmekä osanneet automaattisesti tehdä yhteistyötä, ja kun siihen ei kannustettu, jäimme toisillemme etäisiksi.



Nyt aikuisena meistä kukaan ei tietääkseni ole yhdenkään sisaruksensa kanssa edes ystävän tasolla, vaan olemme joko tuttavia tai sitten emme pidä yhteyttä ollenkaan. Itse pidän yhteyttä yhteen sisarukseen ehkä 2-3 kertaa vuodessa ja toiseen ehkä kerran vuodessa, kahteen en ollenkaan. Jos tapaamme vanhempien luona, vaihdamme pintapuoliset kuulumiset. Siinä kaikki.

Ihan selvä juttu, ettei vanhana apua ja tukea heiltä heru, enkä itsekään ole valmis liikahtamaan minnekään sisarusteni takia, jatkaa 17. Asumme myös aika levällään ympäri Suomea, yksi Lapissa, yksi Varsinais-Suomessa, yksi Keski-Suomessa, kaksi Pirkanmaalla.

Itse en ole ainoan sisarukseni kanssa missään tekemisissä. Elämäntilanteemme ovat valovuosien päässä toisistaan, ovat olleet jo 15 vuotta. Sama kuin olisin ainoa lapsi. Ei lapsenakaan oltu erityisen läheisiä. Ehkä opin paremmin ottamaan huomioon muita, kun kaikki piti jakaa toisen kanssa, mutta siinäpä se sitten olikin.

tai tolkuttoman riitainen, on useimmiten ollut jotain hieman outoa perheessä, esim. vanhemmat kohdelleet lapsia epätasa-arvoisesti (on pitänyt juuri kilpailla huomiosta, tavarasta tms. kuten joku tuossa mainitsi) tai ylipäätään ei ole osattu osoittaa aidosti välittämistä perheenjäsenten kesken.



Ja enkä ole sitä mieltä, että sisaruuden pitäisi olla yhtä auvoa ja rakkautta ja yhteydenpitoa, mutta outoa on kyllä, jos minkäänlaista kiintymystä ei joillain ole :(

miten ainoasta lapsesta tulee täysi hullut tms, niin muistelen ystävääni, joka joutuu veljensä kanssa hoitamaan kaikki asiansa oikeustoimien kautta. Veli ei pidä mitään yhteyttä sukuun muuten, koska kaikki ovat "paskaa". Kaikki muut ovat normaaleja, hyvin käyttäytyviä ja asiansa hoitavia mutta tämä yksi on vaan päättänyt että paskaa on.