Mistä haasteeseen vastaamisessa on kyse? Tai siis mikä tunne tai mitä häh?

Jos joku haastaa toista ihmistä. Tai provosoi, piikittelee, loukkaa, painelee nappuloita, sanoo rumasti, hyökkää, haastaa riitaa,... niin on ainakin kolme erilaista reaktiota:
1. Fiksu ihminen. Hän tajuaa että kyseessä on vain peli. Ja hän ei lähde peliin mukaan. Hän pysyy ulkona. Niin yksinkertaista. Hän poistuu ja jatkossa kieltäytyy enää olemasta tekemisissä jonkun idiootin eli "haastajan" kanssa. Idiootit saavat haastella niin paljon kuin haluavat, siihen ei fiksu ihminen kiinnitä huomiota. Hän tietää että vain idiootit haastavat ja että idiooteille ei kuulu vastata yhtään mitään.
2. Pelkuri. Hän vetäytyy, perääntyy, vetäytyy, perääntyy, vetäytyy, perääntyy,... kunnes se ei ole enää mahdollista, hän on umpikujassa, ja siellä hän käpertyy maahan makaamaan sikiöasennossa. Tai jos jokin pakenemisen mahdollisuus aukeaa niin hän juoksee siitä mahdollisuudesta ulos kakat housuissa eikä enää ikinä uskalla palata.
3. Riitapukarit. Heitä en ymmärrä, en tajua että mistä heissä oikein on kyse. Siis: he vastaavat haasteeseen. Miksi ihmeessä? Mitä häh? He eivät pysy ulkona ja he eivät pakene henkensä edestä. Vaan he taistelevat vastaan. Heitä vastaan kohdistetuun hyökkäykseen he vastaavat vastahyökkäyksellä. Ööh? Miksi? Mikä ajattelu heillä tuossa oikein on taustalla? Mikä logiikka? Tai mikä tunne? Kun heitä haastetaan niin mitä he ajattelevat? Tai minkä tunteen se haaste heissä oikein herättää?
--
Kysyn tätä ihan aidosti, siis en oikeasti tajua. Jos joku lähestyy minua riitelemistarkoituksessa niin en todellakaan jää paikalle riitelemään. Mutta jotkut jäävät. Miksi? Mikä heitä oikein vaivaa? Tai mitä he oikein sillä hetkellä tuntevat, mitä he ajattelevat, miksi he kokevat että heidän täytyy riidellä kun joku muu sen riidan aloitti? He jatkavat sitä idioottimaista touhua jonka joku idiootti aloitti. Ei idioottitouhua kuuluisi jatkaa. Miksi he jatkavat?