Lue keskustelun säännöt.
Lapsien katuminen
17.08.2022 |
Olin nuorena varma, etten koskaan hanki lapsia. Ajattelin jo silloin, että minusta ei ole kasvattamaan ihmistä tasapainoiseksi yksilöksi. No, varmuus sitten kolmenkympin korvilla haihtui sopivan miehen tultua elämään, mutta lasta ei kuitenkaan kuulunut. Viisas olisi jättänyt homman siihen. Vuosien yrityksen jälkeen perheeseemme kuitenkin saatiin kaksi biologista lasta. Elämä jatkui, rakastin lapsiani ja yritin toki parhaani.
Lapset ovat nyt aikuisia. Molemmat kärsivät masennuksesta, yksinäisyydestä ja oma-aloitteisuuden puutteesta. Minkäänlaista elämän paloa heillä ei ole. Oma elämäni on jatkuvaa lapsistani huolehtimista edelleen.
Mitä haluan tällä sanoa? Ehkä sitä, että lapsilleni (ja minulle) olisi ollut parempi, jos olisin ollut aikoinani tarpeeksi vahva säilyttämään nuoruuden vakaumukseni olla hankkimatta lapsia. He olisivat silloin säästyneet tältä sarjalta pettymyksiä, jota elämäksi nimitetään. Ja minäkin ehkä olisin saanut huolettomamman vanhuuden.
Kommentit (7)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä on motiivisi kertoa tarinasi aina uudelleen ja uudelleen?
Vierailija kirjoitti:
Mikä on motiivisi kertoa tarinasi aina uudelleen ja uudelleen?
Trollailu. Olen katkera lapseton enkä halua kenenkään muun saavan lapsia.
Välillä meinaa itselläkin vakaumus horjua, mutta pyrin luottamaan vaistooni siitä, mitkä elämänvalinnat ovat mulle oikeat. Onneksi alkaa tulla ikäkin vastaan ja kun ei miestäkään ole, niin ei myöskään mahdollisuuksia tehdä missään mielenhäiriössä virhettä tämän asian suhteen.
Mun tyttärellä samaa kuin ap:n lapsilla. Syyksi paljastui vasta aikuisiällä vaikea-asteinen autismi ja ADHD. Luulin olleeni maailman surkein äiti ja niin mulle aikanaan lastensuojelussa sanottiin. Ja kyllä, kadun tyttäreni hankkimista. Tehtiin miehen kanssa hänet, koska suku painosti ja 80-luvulla yhteiskunnassa ei suvaittu (naisten) lapsettomuutta. Lapseton nainen oli hempukka, l*tka ym. ja halusin yksinäisen lapsuuden jälkeen kuulua joukkoon. Mutta tyttäreni oli jo vauvana outo ja lopetin äiti-lapsi kerhoissa käynnin, koska hän pilasi niiden tunnelman kitinällään. Hän kitisee vielä aikuisena ja kerjää rahaa päihteisiin ja haistattelee kun emme anna. Suurimman osan ajasta en jaksa rakastaa häntä, heikkoina hetkinä kylläkin.
Ne, joilla on normaalit lapset, eivät ymmärrä. Normaalien lasten vanhemmat eivät kadu lapsiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun tyttärellä samaa kuin ap:n lapsilla. Syyksi paljastui vasta aikuisiällä vaikea-asteinen autismi ja ADHD. Luulin olleeni maailman surkein äiti ja niin mulle aikanaan lastensuojelussa sanottiin. Ja kyllä, kadun tyttäreni hankkimista. Tehtiin miehen kanssa hänet, koska suku painosti ja 80-luvulla yhteiskunnassa ei suvaittu (naisten) lapsettomuutta. Lapseton nainen oli hempukka, l*tka ym. ja halusin yksinäisen lapsuuden jälkeen kuulua joukkoon. Mutta tyttäreni oli jo vauvana outo ja lopetin äiti-lapsi kerhoissa käynnin, koska hän pilasi niiden tunnelman kitinällään. Hän kitisee vielä aikuisena ja kerjää rahaa päihteisiin ja haistattelee kun emme anna. Suurimman osan ajasta en jaksa rakastaa häntä, heikkoina hetkinä kylläkin.
Ne, joilla on normaalit lapset, eivät ymmärrä. Normaalien lasten vanhemmat eivät kadu lapsiaan.
Niin samaistuttava teksti, vaikka on alapeukutettu. Mistään ei saa tukea erityislapsen kanssa, ei välttämättä saa edes diagnoosia. Lopulta et tiedä, miten päin olisit ja katkeroidut elämälle, kun muiden lapset opiskelevat, pääsevät työelämään, ostavat asunnon ja perustavat perheitä.
Sellainen on todella yleistä nykyään.
Ole lapsille tukena, vaikka he ovat aikuisia he tarvitsevat sinua. Auta ja opeta miten arki toimii, kuika maksetaan laskut ja miten siivotaan, tehdään ruokaa, mene avuksi tekemään jos mahdollista, yhdessä tekemällä opii parhaiten. Itsenäistyminen ei tapahdu hetkessä, sitä pitää harjoitella.
Masennukseen ja yksinäisyyteen voi vaikuttaa, joku harrastus ois hyvä olla, voisitte vaikka yhdessä etsiä jotain mikä kiinnostaa, myös netissä voi pelata ja tutustua ihmisiin, se voi joskus olla helpompaa kuin ihan livenä tutustua muihin.