Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsuuden kodista (suvun tila) luopuminen, onko niin kauheaa kuin se tuntuu?
Meillä on pitkään suvussa pysynyt koti, maatila karjoineen. Siellä minä ja kaikki 6 sisarustani ollaan kasvettu. Oma vanhempi, isovanhemmat tms.
Nyt ollaan siinä pisteessä, että jatkajaa tilalle ei ole ja itse tiedän, mikä homma olisi moista pitää. Minulla ei myöskään ole halua tai kiinnostusta, osaamista pitää moista työleiriä.
Vanhempani eivät ole kovin vanhoja, ja heillä tuntuu olevan eripuraa, mitä tehdään. Toinen vanhemmista haluaisi myydä kaiken ja muuttaisi keskenään helppohoitoisempaan kotiin. Toinen vanhemmista ei halua muuttaa ja haluisi jatkaa vielä tilan pitoa 10 vuotta, eikä sittenkään haluisi muuttaa, ainoastaan myydä karjan, mutta asua tuossa talossa, missä on syntynytkin.
Asia aiheuttaa minussa niin syviä surun tuntemuksia, etten oikein saa sanaa suusta, jos esimerkiksi meidän lasten mielipidettä kysytään. Ollaan kaikki kuitenkin jo aikuisia me sisarukset, jotkut perheellisiä, minä itse en. Olen 25-vuotias. Meidän lasten mielipiteellä ei sinänsä väliä ole.
Vietetään edelleen todella paljon kaikki lapset usein tuolla lapsuuden kodissa. Ja lapsenlapset. Lapsenlapset (eli siis sisarusteni lapset) ovat todella kiinnostuneita maatilasta, eläimistä, koneista tms. Ollaan melko perhekeskeinen perhe. Siellä puuhastellaan välillä paljonkin ja itselleni on tosi rakas ajatus näyttää näille pienillä omia lapsuuden leikkejä, paikkoja, asioita ja kaikkea muistoja maatilalta. Vapaa-ajastani varmaan 40% vietän siellä, eli paljon.
Kuitenkin kun mietin, että kun tila ja lapsuudenkoti myydään, mut valtaa niin suuri suru, ja haikeus. En millään haluisi naiviilla ajatustavallani luopua siitä kodista. Vaikkei se asia ole ollenkaan käsissäni ja tietysti tärkeintä on, että kaikki osapuolet ovat onnellisia ja tekevät, miltä heistä tuntuu. En halua olla mikään vastarannan kiiski.
Kuitenkin vaikka harvemmin itken ja muutenkin olen melko viilipytty, tämä asia tuntuu itselleni tosi surulliselta, haikealta ja en vaan meinaa kestää sitä ajatusta. En ole näistä ajatuksista puhunut kellekkään.
Jos joku kysyy minulta asiasta, vastaan melkein tyynen asiallisena, jopa vähän voisin väittää, "tehkää mitä haluatte" ettei asia kiinnostaisi. Kun pääsen omaan rauhaan, meinaan itkeä vollottaa kun tuntuu, että pala minuudesta viedään, kun suvun koti ja maatila ja karja häviää.
Ihmettelen suurta reaktiotani, ja haluisin kysyä, onko teillä millaisia kokemuksia lapsuuden kodista luopumisesta? Tuntuiko se pahemmalta mitä odotit, vai tuntuiko se ei-niin-kauhealta, mitä osasit odottaa?
Kommentit (212)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma lapsuudenkotini on juuri myynnissä eikä tunnu yhtään miltään, koska mulla on niin huonot muistot kotoa.
Valokuvia on, muistot valitettavasti ikäviä.
Itse paikka saisi mun puolestani vaikka palaa poroksi.
Olen muutenkin aikuisena päättänyt, että minä en sitten mihinkään tiettyyn kiinteistöön jumitu, koska elämä vie mennessään eikä ole järkevää pitää kynsin hampain kiinni jostain vanhasta. Olen muuttanut monta kertaa, jopa eri maahan, pari ok-taloa on ollut ja nekin on myyty vaikka niissä tehtiin paljon töitä. Monessa vuokrahuoneistossakin on tullut asuttua.
Tuo on mielestäni hieno piirre. Kuitenkin kiinteistöön tai esimerkiksi tavaroihin kiintyminen voi olla todella raskasta ja voi jopa haitallisesti vaikuttaa ihmiseen.
Itse olen juuri päinvastainen, eli kiinnyn vahvasti tavaroihin ja ympäristöön ja tuttuun, turvalliseen. Olen koittanut siedättää itseäni, esimerkiksi en halua säilyttää vanhoja muistoja/tavaroita, vaan heitän paljon pois. Kun taas siskoni kerää kaiken, eikä heitä mitään pois, koska kaikessa on joku muisto/tunneside. Se on aika raskasta. Ap.
Juuri näin. Kaikki muistot eivät edes ole hyviä, vaan kuluttavat alitajunnasta. Kun luopuu muistoja ylläpitävistä tavaroista, voi iso taskka pudota huomaamatta. Sama juttu suvun historian ys muistojen suhteen. Miksi roikkua niissä jonkin paikan mukana, kun voisi irtaantua ja rakentaa oma raikas elämä, ilman kiinnikkeitä vanhaan - myös niihin huonoihin taakkoihin ja perinteisiin, ehkä jopa kirouksiin joissakin tapauksissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en myöskään halua jäädä tilalle, vaikka löytäisin maatalon pojan . Kiva ajatus, mutta tosiaan se työmäärä on liikaa laiskalle luonteelleni.
Kiitos vielä kovasti kaikille, tuntui hyvältä purkaa nämä patoutuneet ajatukset ja pillitellä. Nyt voin ehkä vähän avarammin avata ajatuksiani tästä tilanpitoasiasta sisaruksille ja vanhemmille, kun oon saanut ns vähän patoutumia edes vähän purattua.
Näin. Sinä tunnet jo noin nuorena, että tilalla on liikaa työtä. Ikääntyvien vanhempiesi pitäisi kuitenkin jaksaa raataa tilalla niin kauan kuin pystyvät, ja pitää yllä lomapaikkaa lapsilleen!
Ikänsä tilalla töitä tehneet vanhempasi ansaitsevat muutakin kuin ympäri vuorokauden raatamista, varsinkin kun te lapset olette jo aikuisia.
Teiltä heidän ei pitäisi edes kysyä. Älkää syyllistäkö heitä, olkaa ottamatta kantaa suuntaan tai toiseen. He itse päättävät. Hirvittävää, jos aikuisten lasten mieliksi pitää raataa itsensä loppuun!!
Ihmeellisiä nämä vastaukset, vaikka AP on monta kertaa sanonut ymmärtävänsä vanhempiensa kannan, tilaan liittyvän ja työmäärän ja lisäksi et ole edes kertonut vanhemmilleen haikeudestaan lapsuuden kodista luopumiseen, saati että olisi vaatinut keneltäkään yhtään mitään.
Mikä teitä syyttelijöitä oikein vaivaa? Alhainen älykkyysosamäärä vai vaan paha olo jota ei voi muuten käsitellä ja kohdata kuin purkamalla tuntemattomiin?
Jos ei itsellä ole mahdollisuutta halua/jatkaa tilaa
tai edes säännöllisesti auttaa tilan hoidossa niin ei mielipidettä asiasta voi silloin antaa, ainakaan jatkoa puoltavaa. Jos taas haluaisit että tila pidetään niin ei kieltävääkään tarvitse antaa. Sanot että äännestät tästä syystä tyhjää.
Itsella sama tilanne ja lisäksi toinen vanhempi ei oikein edes pärjää oikein tilan olosuhteissa mutta asun ulkomailla ja oma työ ja pienet lapset siellä ja minusta ei ole auttajaksi joten en voi äännestää
kotitalon säilyttämisen puolesta. Mutta en haluaisi siitä luovuttavan niin en voi sen myyntikään alkaa järkkäilemään enkä tarvitse siitä
saatuja rahoja edes perintönä niin järkkäilköön lähellä asuvat sisarukset tilanteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en myöskään halua jäädä tilalle, vaikka löytäisin maatalon pojan . Kiva ajatus, mutta tosiaan se työmäärä on liikaa laiskalle luonteelleni.
Kiitos vielä kovasti kaikille, tuntui hyvältä purkaa nämä patoutuneet ajatukset ja pillitellä. Nyt voin ehkä vähän avarammin avata ajatuksiani tästä tilanpitoasiasta sisaruksille ja vanhemmille, kun oon saanut ns vähän patoutumia edes vähän purattua.
Näin. Sinä tunnet jo noin nuorena, että tilalla on liikaa työtä. Ikääntyvien vanhempiesi pitäisi kuitenkin jaksaa raataa tilalla niin kauan kuin pystyvät, ja pitää yllä lomapaikkaa lapsilleen!
Ikänsä tilalla töitä tehneet vanhempasi ansaitsevat muutakin kuin ympäri vuorokauden raatamista, varsinkin kun te lapset olette jo aikuisia.
Teiltä heidän ei pitäisi edes kysyä. Älkää syyllistäkö heitä, olkaa ottamatta kantaa suuntaan tai toiseen. He itse päättävät. Hirvittävää, jos aikuisten lasten mieliksi pitää raataa itsensä loppuun!!Ihmeellisiä nämä vastaukset, vaikka AP on monta kertaa sanonut ymmärtävänsä vanhempiensa kannan, tilaan liittyvän ja työmäärän ja lisäksi et ole edes kertonut vanhemmilleen haikeudestaan lapsuuden kodista luopumiseen, saati että olisi vaatinut keneltäkään yhtään mitään.
Mikä teitä syyttelijöitä oikein vaivaa? Alhainen älykkyysosamäärä vai vaan paha olo jota ei voi muuten käsitellä ja kohdata kuin purkamalla tuntemattomiin?
Syyttelijöitä!? Ketäs tuossa on syytelty. Taisipa vaan tulla näkökulma, josta aloittaja ei pidä.
Itse kertoo, parhaassa työiässä, ettei jaksaisi tilaa pitää. Haikailee kuitenkin, kuinka vanhempien ( huokuu rivien välistä) täytyisi säilyttää tilaa, kun "on niin kivaa käydä siellä"
Nyt vanhemmat päättää. Aloittaja lopettaa kitinät. Eikä syyllistä niillä ikääntyneitä vanhempiaan. Kuolemaansa astiko heidän täytyy raataa??? Sääliksi käy näiden vanhemmat.
Se on tavallaan kauheaa mutta myös helpottavaa. Meillä oli todella vanha sukutila jolla historiaa jo muutama sata vuotta. Rakastin sitä pihapiiriä ja niitä kaikkia aarteita, joita sieltä löysin kun kolusin vinttejä ja riihiä, joihin tavaraa sullottu.
Tuli tilanne, että isä kuoli eikä äiti olisi yksin pärjännyt tilalla, perintövero oli sillon kova, velkataakkaa oli ja koneistus vanhaa, olisi pitänyt tehdä isoja investointeja ja ottaa tila haltuun. Siskon kanssa laskelkeltiin ja mietittiin eri vaihtoehtoja ja lopulta päädyttiin siihen, että ainoa järkevä asia on myydä tila peltoinen ja pihapiireineen, koska ostajia oli koko paketille, pelkät vanhat tuotantorakennukset ja pellot eivät olleet yhtä kiinnostava yhtälö, ja vanhoissa taloissakin (useampi asuintalo pihapiirissä - kaikki vanhoja hirsimörssäreitä) olisi ollut liikaa ylläpidettävää.
Ihan hirveä oli tyhjentää ja siellä sitten itkeskeltiin, että keitä me ollaan myymään sukutila ja lopettamaan tämä homma. Mutta kun homma oli saatu pakettiin, verot ja velat maksettua ja äidille pikkuinen asunto "kylältä" niin tulikin todellinen helpotus. Edelleenkään en suotu tuota pihapiiriä näkemään, on se kuiteskin vähän kova paikka edelleen, mutta en sitä myöskään kaiholla kaipaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lempeä ohjeeni: myykää ihmeessä, jos menee kaupaksi. Laittakaa vaikka hiljaiseen myyntiin, jos ei hommalla ole kiire ja katsokaa minkälaisia tarjouksia saatte. Voitte niiden perusteella tehdä sitten päätöksen.
Mun suvussa on yksi surullinen tarina, kun ison talon isäntä on kuollut ja leski on jäänyt yksin isoon kartanoon. Lapset eivät halua myydä rakasta lapsuudenkotiaan ja äitinsä on liian hellämielinen. Totuus on kuitenkin se, että äidillä ei ole varaa pitää asuntoa, eikä henkisiä voimia asua siellä. Puolet asunnosta on pois käytöstä, kun ei uskalla liikkua siellä yksin. Talvella piti valta osaa asunnosta kylmillään ja putkirikkohan sinne sitten tuli pesutiloihin sen seurauksena.
Äiti haluaisi muuttaa kerrostaloon tai rivariin lähelle palveluja. Hänellä on ikää nyt 70v.
Lapsista kukaan ei asu äidin lähellä, joten eivät pääse auttamaan asunnon kunnostustöissä. Lapsista kukaan ei myöskään ole kiinnostunut lunastamaan asuntoa itselleen. Haluavat vain pitää siellä jatkossakin sukujuhlia.
Vierailija kirjoitti:
Kiitoksia taas kommenteista. Sisarusteni lapsille asia oli myös kantautunut, kun osa heistäkin jo melkein aikuisia.
He itkivät vuolaasti ja saivat kohtauksen, kun tällaista asiaa on pohdittu. Eivät meinaa kestää ajatusta. Heillekin rakas paikka.
En vieläkään itse ole oikein tohtinut kertoa ajatuksiani, mutta aion sanoa, jos joku kysyy, että "Tietysti se tuntuu pahalta ja vaikealta ajatukselta. Itse ehdotan, että tila myydään/vuokrataan, mutta itse päätalo ja pihapiiri jäisi suvulle, jos sellainen on mahdollista. Jos ei, saatte tehdä juuri niinkuin itse haluatte ja miten itse koette asian ja näätte parhaaksi. "
Sinä olet siis 25, on 6 sisarusta ja heillä lapsia, jotka ovat melkein aikuisia? Olisit siis nuorin sisaruksista ja muut lähempänä 40?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Savo kirjoitti:
Aika on puolellasi ystäväni.
Asia tulee yhä olemaan vaikea, mutta kun aikaa kuluu, asiat selvenevät.Minulla vähän sama tilanne. Maatila tulee jäämään mökiksi. Testamentattu suoraan lastenlapsille. Isovanhemmat asuvat niin kauan kuin voivat.
Onkohan se viisasta? Lastenlapsille siitä voi tulla turha kuluerä ja stressi, ja perintöverotkaan eivät välttämättä sovi elämäntilanteeseensa. Vanhempansa joutuvat siis ehkä jostakin kaivamaan kupeesta perintövero rahoja heille kuitenkin.
Vierailija kirjoitti:
Isäni on evakko. Joutui siis luopumaan yhdestä kodistaan jo varhain (12v). Oma lapsuuskotini on tosi rakas, veljeni jäi sinne asumaan, voin kyläillä halutessani.
Luulen että olis ollut tuplaraskasta luopua täysin, evakkous seuraa tunteen tasolla seuraaville sukupolville.
Evakkomummoni oppi jo varhain, ettei tavaroihin sovi kiintyä. Heitti joka vuosi ylimääräiset tavarat, jotka oli poltettavissa, isoon kokkoon. Tuskin haluaisi, että suku jatkaa vanhan tilan muistoissa ja rapistuvissa rajenteissa kihnuttimista, vaan möisivät pellot, metsät ja mökin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kun pyörittäköön vanhemnat niin kauan kuin jaksavat, vielä senkin jälkeen kun eivät jaksa, sitten toinen saa laakin ja kuolee. Perinnöksi jää loppuun ajettu tila ilman rahaa, josta verottaja haluaa perintöverot...
Tilaa ei kuitenkaan ole helppo realisoida äkkiä, joten raha perintöveron maksuun voi olla lujassa.
Parempi tosiaan laittaa tila ajoissa rahoiksi, ennen kuin on ajanut itsensä loppuun ja ostajiakin olisi.
Olin kolmanneksi vanhin ja äiti halusi kouluttaa kaikki. Yksi halusi jäädä isännäksi ja muut kävivät ylioppilaiksi. Me 4 kävimme myös korkeakoulut. Päätettiin jo 80- luvun alussa luovuttaa tila kouluttamattomalle. Niin kauan käytiin vierailulla kuin vanhemmat eli siellä. Sitten vierailut jäi korkeintaan kertaan vuodessa. Ikävä oli katsoa, kun kaikki muu rapistui paitsi maatilaa laajennettiin. Veljen lapsista kukaan ei alkanut jatkaa tilaa, kun pohjoisessa ei kannata viljellä nöillä EU-hinnoilla ja olisi pitänyt ottaa miljoonalainat laajentaakseen 100-lehmäiseksi. Eiköhän se maatalous lopu, kun veljeni ja hänen vaimo kuolevat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä on aina hankalia kysymyksiä. Ehkä pitäisi miettiä jatkumoa; mitä tapahtuu kymmenen vuoden jälkeen? Onko jatkajaa? Onko tila ylipäätään ns. elinkelpoinen; jos kyse on pienestä karjasta ja mahdollisesti vanhasta navetasta, pitäisi uusia investointeja tehdä valtavasti, jotta tilaa ylipäätään olisi järkevää jatkaa. Jatkajan taas täytyy haluta tuo elämäntavakseen - pelkkää työtä kun tuo ei ole.
Jos erimielisyydet ovat AP:n vanhemmilla, niin ettehän te lapset niille mitään voi. Sinuna sanoisin kysyttäessä mielipiteeni, vaikka se olisi epäsuosittukin; ei tarvitsisi harmitella kun jäi sanomatta. Vanhemmathan tuon lopulta ratkaisee.
On! Se on kauheaa! Se lievenee vain ihan hiukan vuosikymmenien aikana. Se vain on tätä elämää, sitä ei niin mukavaa puolta. Voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On.
Vieläkin n.15 vuoden jälkeen sattuu.
Ei ollut vaihtoehtoja.
Itse en kiinny tavaraan tai rakennuksiin, ihan sama. muistot ovat aivoissa !
Vierailija kirjoitti:
Itse en kiinny tavaraan tai rakennuksiin, ihan sama. muistot ovat aivoissa !
Minulla ne kaikki on sydämessä, ikuisesti. Muistan rannan kivet, rantakoivikon, lahonneen laiturin kaksi lautaa ja pihapihlajat. Muistan ullakolle vievien portaiden narinan ja keittiön ikkunasta ihanan rantamaiseman lammille. Äidin istuttamat kukat ja pensaat ja se kotiiportti säilyy sielun sopukoissa, aina.
Että minä sain sen kaiken kokea.
Asiahan on täysin vanhempien välinen, ei se lapsille varsinaisesti kuulu.
Vaikeaa tietysti, jos toinen haluaa myydä ja toinen asua siinä. Jotenkin heidän tulee asia keskenään ratkaista.
Minulla ei ole ollut tuskallista lapsuudenkodista luopumista, koska asuin lapsena 4 eri paikassa, ja aina olin innoissani muuttamassa.
Mutta lapsuuteni kesämökistä, joka nyt on minun, en luovu. Se on minulle rakas, ja lapsuuteni ihanimmat muistot liittyvät juuri siihen paikkaan.
Minusta tuntui pahalta kyllä. Maatila ei ollut kyseessä vaan talo ja pihapiiri. Sinne on ikävä ja ei tunne ole poistunut kun on tässä mennyt jo viitisen vuotta.
Alue: Aihe vapaa
Vanhempien uudesta pienemmästä asunnosta voi ihan hyvin tulia tukikohta siitäkin. Siellä sitten mukavasti lähekkäin naukkaillen kahvia rivarin pihalla tai kerrostalon parvekkeella. Ei kannata liikaa kiintyä taloihin ja pihoihin. Muistot jää kuitenkin.