Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsuuden kodista (suvun tila) luopuminen, onko niin kauheaa kuin se tuntuu?
Meillä on pitkään suvussa pysynyt koti, maatila karjoineen. Siellä minä ja kaikki 6 sisarustani ollaan kasvettu. Oma vanhempi, isovanhemmat tms.
Nyt ollaan siinä pisteessä, että jatkajaa tilalle ei ole ja itse tiedän, mikä homma olisi moista pitää. Minulla ei myöskään ole halua tai kiinnostusta, osaamista pitää moista työleiriä.
Vanhempani eivät ole kovin vanhoja, ja heillä tuntuu olevan eripuraa, mitä tehdään. Toinen vanhemmista haluaisi myydä kaiken ja muuttaisi keskenään helppohoitoisempaan kotiin. Toinen vanhemmista ei halua muuttaa ja haluisi jatkaa vielä tilan pitoa 10 vuotta, eikä sittenkään haluisi muuttaa, ainoastaan myydä karjan, mutta asua tuossa talossa, missä on syntynytkin.
Asia aiheuttaa minussa niin syviä surun tuntemuksia, etten oikein saa sanaa suusta, jos esimerkiksi meidän lasten mielipidettä kysytään. Ollaan kaikki kuitenkin jo aikuisia me sisarukset, jotkut perheellisiä, minä itse en. Olen 25-vuotias. Meidän lasten mielipiteellä ei sinänsä väliä ole.
Vietetään edelleen todella paljon kaikki lapset usein tuolla lapsuuden kodissa. Ja lapsenlapset. Lapsenlapset (eli siis sisarusteni lapset) ovat todella kiinnostuneita maatilasta, eläimistä, koneista tms. Ollaan melko perhekeskeinen perhe. Siellä puuhastellaan välillä paljonkin ja itselleni on tosi rakas ajatus näyttää näille pienillä omia lapsuuden leikkejä, paikkoja, asioita ja kaikkea muistoja maatilalta. Vapaa-ajastani varmaan 40% vietän siellä, eli paljon.
Kuitenkin kun mietin, että kun tila ja lapsuudenkoti myydään, mut valtaa niin suuri suru, ja haikeus. En millään haluisi naiviilla ajatustavallani luopua siitä kodista. Vaikkei se asia ole ollenkaan käsissäni ja tietysti tärkeintä on, että kaikki osapuolet ovat onnellisia ja tekevät, miltä heistä tuntuu. En halua olla mikään vastarannan kiiski.
Kuitenkin vaikka harvemmin itken ja muutenkin olen melko viilipytty, tämä asia tuntuu itselleni tosi surulliselta, haikealta ja en vaan meinaa kestää sitä ajatusta. En ole näistä ajatuksista puhunut kellekkään.
Jos joku kysyy minulta asiasta, vastaan melkein tyynen asiallisena, jopa vähän voisin väittää, "tehkää mitä haluatte" ettei asia kiinnostaisi. Kun pääsen omaan rauhaan, meinaan itkeä vollottaa kun tuntuu, että pala minuudesta viedään, kun suvun koti ja maatila ja karja häviää.
Ihmettelen suurta reaktiotani, ja haluisin kysyä, onko teillä millaisia kokemuksia lapsuuden kodista luopumisesta? Tuntuiko se pahemmalta mitä odotit, vai tuntuiko se ei-niin-kauhealta, mitä osasit odottaa?
Kommentit (212)
Ei se kovin kipeää tehnyt, kun vaelteli tyhjennetyssä talossa ja huomasi kuinka moni paikka repsottaa ja huutaa remonttia. Sähkölasku juoksee ja harvoin kukaan ehtii käydä edes katsomassa onko kaikki mallillaan.
Mieluummin myytiin kuin jäätiin katsomaan hiljaista rappeutumista. Onneksi joku sen osti. Mukava tietää että talolla on vielä elämää jäljellä.
Ap:llä on tietysti eri tilanne, kun talo on vielä aktiivisessa käytössä ja vapaa-ajat kuluu siellä. Näkee sisaruksiaan ja heidän lapsiaan, haluaisi ehkä että omat lapset joskus saisivat viettää siellä aikaa serkkujensa ja suvun kanssa. Kyllähän siinä niin käy, että kun se tukikohta jää pois niin tapaamisetkin jää vähemmälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle ei tullut kuuloonkaan myydä vanhaa lapsuudenkotiani. Talo ja piharakennukset ovat vanhoja, päärakennus huutaa remonttia ja niin pihan ylläpito kuin puulämmitys työllistävät aika tavalla. Tontti on pieni, peltoja ja metsää tähän ei kuulu. Tarpeettomina olevissa piharakennuksissa on peltikatot ja ne seisovat suorassa, ne eivät vaadi huoltoa. Kaikkineen ylläpitokustannukset ovat matalat, vaatii enimmäkseen työtä.
Nautin ihan joka päivästä tässä paikassa josta asuin pois yli 20 vuotta. Silti mikään muu paikka ei voi koskaan tuntua niin paljon kodilta kuin tämä. :)
Ei ole oma kohtausta kokemusta itsellä tuosta sukutilan myymisestä.
Sukutilasta on luovuttu jo ennen syntymääni ja siitä riidat ja ongelmat alkoivat isäni sisarusten välillä.
Osa vielä harmitteli sitä kuolin vuoteellaankin.
Itse sain asiasta tietää tädeiltäni vuosia myöhemmin.
Onhan ne tilukset edelleen suvussa mutta eri sukuhaaralla vielä nykyisinkin.
Tiedän paikat ja historian niistä hyvin ja osa sukua asuu siellä vieressä edelleenkin.
Jos pitää luopua jostain kannattaa miettiä onko myyminen ainoa vaihtoehto.
Vaikka eläimistä luopuisi on tilalla ehkä muutakin käyttöä vapautuvan navetan ym muodossa.
Siellä voi alkaa tekemään muutakin työtä kuin viljelyä ja karjan pitoa.
Jos on metsää ja peltoa niin pellot voi vuokrata naapurille ja hankkia kaupunki asunto jos tarve vaatii.
Lapset ja vanhemmat voivat jakaa maata muille tai myydä jos haluavat esim. Lomapaikan sieltä mökkeilyyn.
Perhe matkailu on maatilamatkailun kanssa myös suosittua, joten voihan vanhemmat pitää vaikka vain kesä lampaita ym ja laittaa ne teuraaksi syksyisin jne..
Navetasta voi remontoida oleskelutiloja ja samoin muista rakennuksista samoin ja camping alue paikkoja jne...
Silloin ei ehkä tarvitse myydä kaikkea vaan alkaa tekemään jotain uudistuksia ja rahoittaa nekin vaikka metsää ja tontteja myymällä tai lohkomalla.
Riippuu siitä mitä he itse ovat asiaa ajatelleet kun luopumisesta ovat puhuneet.
Riippuu kuitenkin monesta asiasta ja tahdosta mikä olisi oikea ratkaisu kyseessä.
Itse saattaisin pitää tilan ja tehdä muuta siellä jos sellainen olisi ja 10 vuotta työ elämässä aikaa jäljellä.
Lapset tai lapsenlapset saisivat siihen osallistua ja keksiä uusia ideoita myöskin.
Keskustelkaa asiasta yhdessä, sillä se selviää kun kaikki kertoo omat näkemykset ja toiveet avoimesti.
Voihan toinen vanhempi jäädä tilalle. Ei avioliitossa ole pakko asua yhdessä.
Pitäkää talo suvussa ja pellot myyntiin. Navetta vuokralle.
Vierailija kirjoitti:
Voihan toinen vanhempi jäädä tilalle. Ei avioliitossa ole pakko asua yhdessä.
Pitäkää talo suvussa ja pellot myyntiin. Navetta vuokralle.
Tämä on aina riskialtista, että joku ostaa lopulta talon ja pitää sen suvussa. Asumme vanhassa sukutalossa ilman kummempia riitoja, mutta ihan todella tähän voi pölähtää joku sukulainen pihaan taivastelemaan, että tuokin puu on kaadettu eikä ole kukkapenkkiä hoidettu. Jos et itse jotain omista etkä sitä hoida, asia ei kuulu sinulle. On eri asia ottaa vastuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ole oma kohtausta kokemusta itsellä tuosta sukutilan myymisestä.
Sukutilasta on luovuttu jo ennen syntymääni ja siitä riidat ja ongelmat alkoivat isäni sisarusten välillä.
Osa vielä harmitteli sitä kuolin vuoteellaankin.
Itse sain asiasta tietää tädeiltäni vuosia myöhemmin.
Onhan ne tilukset edelleen suvussa mutta eri sukuhaaralla vielä nykyisinkin.
Tiedän paikat ja historian niistä hyvin ja osa sukua asuu siellä vieressä edelleenkin.Jos pitää luopua jostain kannattaa miettiä onko myyminen ainoa vaihtoehto.
Vaikka eläimistä luopuisi on tilalla ehkä muutakin käyttöä vapautuvan navetan ym muodossa.
Siellä voi alkaa tekemään muutakin työtä kuin viljelyä ja karjan pitoa.
Jos on metsää ja peltoa niin pellot voi vuokrata naapurille ja hankkia kaupunki asunto jos tarve vaatii.
Lapset ja vanhemmat voivat jakaa maata muille tai myydä jos haluavat esim. Lomapaikan sieltä mökkeilyyn.
Perhe matkailu on maatilamatkailun kanssa myös suosittua, joten voihan vanhemmat pitää vaikka vain kesä lampaita ym ja laittaa ne teuraaksi syksyisin jne..
Navetasta voi remontoida oleskelutiloja ja samoin muista rakennuksista samoin ja camping alue paikkoja jne...
Silloin ei ehkä tarvitse myydä kaikkea vaan alkaa tekemään jotain uudistuksia ja rahoittaa nekin vaikka metsää ja tontteja myymällä tai lohkomalla.Riippuu siitä mitä he itse ovat asiaa ajatelleet kun luopumisesta ovat puhuneet.
Riippuu kuitenkin monesta asiasta ja tahdosta mikä olisi oikea ratkaisu kyseessä.
Itse saattaisin pitää tilan ja tehdä muuta siellä jos sellainen olisi ja 10 vuotta työ elämässä aikaa jäljellä.
Lapset tai lapsenlapset saisivat siihen osallistua ja keksiä uusia ideoita myöskin.
Keskustelkaa asiasta yhdessä, sillä se selviää kun kaikki kertoo omat näkemykset ja toiveet avoimesti.
Vuosittain noin 1500 tilaa lopettaa eli se olisi melkoinen määrä navettoihin tehtyjä oleskelutiloja ja maatilamatkailua, enpä tuohon usko.
Lisäksi tekstisi oli niin täynnä yhdyssanavirheitä, että lukeminen aiheutti päänsäryn.
Minun lapsuudenkotini myytiin reilu kymmenen vuotta sitten. Eipä se ollut kuin 70-luvulla edullisesti rakennettu tiilitalo, mutta viihtyisällä tontilla paikkakunnalla, jossa suvulla on vuosisatojen historia. Minulla on vieläkin juurensa menettänyt olo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäpäs maalaiseloa kokeilin vierellä lypsyrobotin...
Virka ja työnantajavalta voittivat 90 lamassa, mistä alkoi kansamme varma tuleva häviö,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntui todella, todella pahalta. Ja vieläkin tuntuu, vaikka luopumisesta on kulunut jo kohta 20 vuotta. On kausia, että näen siitä unta joka yö. Yritimme säilyttää osan tilasta, mutta meillä ei ollut siihen mahdollisuutta.
Suru säilyy lopun iän. Vaikka paikkaan liittyy myös paljon surullisia ja raskaita muistoja, joku haikeus ja kaipaus on jäänyt päällimmäiseksi.
Just nyt sulla on elämäntilanne että on aikaa miettiä tilan kohtaloa.
Elämäsi voi olla toisenlaista jo parin vuoden päästä, muut murheet.
Anna vanhempasi tehdä niinkun haluavat tilan suhteen.
Ei heidän tartte pitää jäljellä lasten/lastenlasten takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on lopetettu tilanpito, eläimet pois ja pellot vuokralle.
Tämä on miehen kotitila jossa olen ollut yli 40 vuotta, tiedän ettei miestä saa tästä muuttamaan vaikka tämä on edelleen työleiri puutarhoineen ja pihatöineen.
Minulle ei tekisi vaikeaa lähteä tästä pois.
Pääsi eroon hoitoa vaativista rakennuksista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli evakkotila. Suvun vanhat maat ryösti itänaapuri suureen tarpeeseensa. Isällä oli kai aina kaipuu vanhaan kotipaikkaansa. Ehkä siksi en niin juurtunut omaan lapsuuden kotiini. Lähdin opiskelemaan ja sille tielle jäin.
Ymmärrän täysin että tuntuu raskaalta luopua paikasta jossa edelleen viettää ison osan ajastaan, jossa kokoonnutaan perheen kesken ja lapset tykkäävät leikkiä ja viettää aikaa, omista muistoista puhumattakaan.
Joku sanoi että vanhalla kodilla ei ole merkitystä koska lapsuus meni jo eikä sitä takaisin saa. Itse olen vähän eri mieltä. Lapsuus jatkuu kotipaikassa kun näkee lastensa leikkivän siellä missä itsekin lapsena leikki, missä oma äiti tai isä lapsuutensa eli, ehkä omat isovanhemmatkin ottivat ensimmäiset askeleensa. Juurilla on merkitystä.
Minulle lapsuuden rakas paikka tuo elävänä mieleen muistot ja tunnelmat joka kerta kun astun pihaan. Muistot säilyvät kyllä ilman seiniä ja kattojakin, mutta ei niitä mikään muu herätä henkiin samalla tavalla kuin se kun istun sen saman kuistin alla missä lapsena katselin sadetta ja kuuntelin metsän ääniä. On merkityksellistä saada sellainen yhteys omaan menneisyyteensä.
Ketjussa on tullut paljon hyviä neuvoja, minulla ei ole niihin parempaa konkretiaa. Halusin vain tuoda näkökulmaa ja sympatiaa vaikeaan tilanteeseen joka koskettaa monia nykysuomessa
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli evakkotila. Suvun vanhat maat ryösti itänaapuri suureen tarpeeseensa. Isällä oli kai aina kaipuu vanhaan kotipaikkaansa. Ehkä siksi en niin juurtunut omaan lapsuuden kotiini. Lähdin opiskelemaan ja sille tielle jäin.
Tämä. Meistä lapsista oli ihan normaalia käydä Pappalassa, äidin lapsuuskodissa. Emme osanneet ihmetellä koskaan, miksei ollut isän Pappalaa tai Mummolaa. Evakkoudesta ei juuri puhuttu. Liian kipeää? 1990 rajat aukesi ja olin eka reissulla isän lapsuuden maisemiin, rakennuksia ei ollut, joku kivijalka vain.
Kumpa olisin osannut kysyä vielä enemmän, silloin kun niistä asioista vihdoin alettiin puhua. Nyt ei ole enää ketään, keltä kysyä.
Muistot jää kuitenkin. Materiaan ei kannata kiintyä.
Ja se kirpaisee ehkä jonkin aikaa, mutta sitten tulee helpotus. Ei ole enää odottamassa kivireki missään muodossa tulevaisuudessa.
Vierailija kirjoitti:
Itse en myöskään halua jäädä tilalle, vaikka löytäisin maatalon pojan . Kiva ajatus, mutta tosiaan se työmäärä on liikaa laiskalle luonteelleni.
Kiitos vielä kovasti kaikille, tuntui hyvältä purkaa nämä patoutuneet ajatukset ja pillitellä. Nyt voin ehkä vähän avarammin avata ajatuksiani tästä tilanpitoasiasta sisaruksille ja vanhemmille, kun oon saanut ns vähän patoutumia edes vähän purattua.
Näin. Sinä tunnet jo noin nuorena, että tilalla on liikaa työtä. Ikääntyvien vanhempiesi pitäisi kuitenkin jaksaa raataa tilalla niin kauan kuin pystyvät, ja pitää yllä lomapaikkaa lapsilleen!
Ikänsä tilalla töitä tehneet vanhempasi ansaitsevat muutakin kuin ympäri vuorokauden raatamista, varsinkin kun te lapset olette jo aikuisia.
Teiltä heidän ei pitäisi edes kysyä. Älkää syyllistäkö heitä, olkaa ottamatta kantaa suuntaan tai toiseen. He itse päättävät. Hirvittävää, jos aikuisten lasten mieliksi pitää raataa itsensä loppuun!!
Vierailija kirjoitti:
Pitäkää suvussa kesäpaikkana, kun kerran sillä on historiaa ja tunnearvoa. Sitä ei voi mikään korvata.
No kuka huoltaa ja maksaa kaikki kulut? Entä se kallis s uusi navetta? Pitäisi vuokrata jollekin.
Alue: Aihe vapaa
Olen jo 48v, mutta jo lapsuuteni aikana vanhemmat muutti niin monesti, ettei mulla mitään varsinaista lapsuudenkotia olekaan. Yhtä ok taloa tosin, jossa asuimme 80-luvulla, muistelen kaikkein eniten kaiholla, mutta niin vaan siitäkin talosta piti muuttaa pois.
Voihan se olla kovempi paikka sinunlaisille jotka on koko elämänsä 25 vuotiaaksi asti, ja ehkä pidempäänkin saaneet pitää synnyinkodin, vaikkakin varmaan lapsuudenkodista muuttanut pois, mutta se kotipaikka edelleen on ollut olemassa ja vierailtavissa haluttaessa.