Miten sellaiset pärjää jotka on kokeneet tosi kovia juttuja?

Meistä tulee kovia ja armottomia ja hirveän huono toleranssi ruikuttajille. Siis kaikki empatia oikeasti kärsiville, mutta suurin osa ihmisten vinkumisesta on joutavan aikaista itsensä korottamista ja järkyttymistä siitä miten maailma ei kohtelekaan minua nyt parempana ihmisenä kuin muita.  

Minusta ei tullut kovaa ihmistä. Vaikka on paljon kaikenlaista . En kerro täällä mitä on ollut.

Minuun ei ole yhtä paljon vaikuttanut koetut asiat kuin toipumisvaiheessa kohtelu tavallisilta ihmisiltä ja ammattiauttajilta. On helpompi sietää jokin satunnainen tapahtuma kuin se että se on kaikille muille liian ahdistavaa ja heidän pitää torjua se että sellaisia asioita tapahtuu.

En tiedä. Nuorena toivoin useasti etten olisi syntynyt lainkaan, mutta koskaan en silti halunnut päättää omaa elämääni. Jokin toivonkajahdus paremmasta eli ehkä jossain tuolla tiedostamattomassa mielessä.

Esimerkiksi siskoni ei selvinnyt läheskään niin hyvin kuin minä. Hänrllä on itsetuhoisuutta ja mielenterveys- ja päihderiippuvuusongelma.

Kyllähän se jälkensä jättää jos joutuu kaltoinkohdelluksi jo lapsena. Olin pitkään aikuisuuteen erittäin tunnekylmä ja epäempaattinen, lisäksi annoin kohdella itseäni huonosti ja olin ihan hirveä kontrollifriikki (koska olin joutunut pärjäämään itseni varassa jo lapsena, enkä voinut luottaa muiden apuun).

Toisilla vaan on enemmän niitä selviytymistaitoja. Kai se on vaan ihan lähtökohtaistakin. Vaikea sanoa, onko joku selviytynyt sen vuoksi, että on kova luonteeltaan, vai onko se kovuus tullut niiden vaikeuksien takia.

Eikä aina selviytyminen edellytä luonteen kovuuttakaan. Me ollaan niin erilaisia.

Itse huomaan kyllä, että olen selvinnyt ihan hyvin lapsuuteni kolhuista, mutta nuoruuden 10 vuotta kestänyt vaikea parisuhde ei ole vieläkään päästänyt minua otteestaan.

Edelleen palaan siihen milloin mitenkin. Kaikki ne kamalat loukkaukset sattuu vieläkin, vaikka olen jo eläkeiässä. Olen ollut terapiassakin, mutta siitä jäi entistä pahemmat jäljet. En tuntenut saavani minkäänlaista apua siitäkään. Työkaverini kanssa tavallinen keskusteleminen on ollut paljon antoisampaa.

Kai se vain on niin, että kun on muistamisen kyky annettu, niin minkäs sille sitten teet.

Olen mielestäni elänyt aika kovan elämän. Olen perustaltani empaattinen ja huolehtiva. Olen kuitenkin huomannut, että tietynlaisissa tilanteissa ikään kuin jäädyn toisen avuttomuuden edessä ja jotenkin suhtaudun kylmäkiskoisesti toisen avuntarpeeseen. Jäljestäpäin syyllisyys on musertavaa aika pienestäkin välinpitämättömyydestäni. Olen koettanut kehittää itseäni siihen, etten jäätyisi, vaan säilyttäisin herkkyyden ja halun toimia kaikissa tilanteissa.

Olen miettinyt, että tämä jäätyminen on seurausta menneistä tilanteista, kun minua kohdeltiin huonosti. Suojasin mieltäni jäätymällä, siis yrittämällä olla välittämättä. Nyt sitten minulla on pyrkimys käyttää tätä mekanismia suhteessa muihin.

Mulla oli karmea lapsuus. Äitini on ns. heikkolahjainen älyllisesti ja hyvin lapsenomainen. Hänen ei olisi ikinä pitänyt tehdä lapsia mutta niin kävi että seksiä sitä teki mieli ja lapsi tuli, rentun miehen kanssa. Äiti jai yksinhuoltajaksi ja alkoholisoitui. Siellä minä pyörin juopporemmien ja narkomaanien seassa usein unohdettuna. Usein oli ihan nälkä kun äiti oli huonossa hapessa eikä välittänyt kuin viinasta ja aineista. Näin kotonani jo alle kouluikäisenä juoppojen keskinäistä väkivaltaa, seksiä avoimesti silmieni edessä yms. Kun olin 13, meillä oli bileet ja eräs juoppo rai skasi minut, äiti maatessa sammuneena viereisessä huoneessa. Mutta jotenkin selvisin. Koulussa ihmeteltiin usein likaisia vaatteita ja hajua (meillä haisi pahalta koska äiti ei siivonnut, se haju tuli kerrostalon rappuunkin) mutta eipä kukaan sen enempää puuttunut. Kiusattiin toki mutta olin jo nähnyt niin paljon että yksi kakaroiden kiusaaminen oli paskan hailee, olin nähnyt paljon pelottavampaakin ihan kotona. 

Mulla oli jostain 8-10 vuotiaasta asti ahdistuneisuutta ja kaikenlaisia pakkoajatuksia, joista en koskaan kertonut kellekään. Teininä aloin saada paniikkikohtauksia mutta en koskaan kertonut niistäkään kellekään. Opiskelujen jälkeen tuli vuoden paha masennusjakso, senkin sinnittelin ilman apua, koska mun maailmankuvassa ihmiset ei ollut hyviä, terveydenhuollonkin näin vain kyttääjinä jotka haluavat puuttua toisten elämään. Viinalla itseäni lääkitsin. Mutta ihme kyllä, siitä masennuksesta toivuttuani olen ollut lähtökohdat huomioon ottaen aika tasapainoinen ihminen. Olen minä erakkoluonne vieläkin enkä pidä ihmisten seurasta enkä luota niihin, mutta ei ole mitään jatkuvaa tai usein toistuvaa pahaa oloa tai tarvetta käyttää päihteitä. Työelämässä menee ihan hyvin ja muutenkin. 

Minä uskon omien kokemusten jälkeen että ihmisen kyky sietää kamalia traumoja on parempi kuin ajatellaan. Jos katsoo millaisissa oloissa suurin osa historiaa on eletty niin "traumaattisia" asioita on tapahtunut ihan koko ajan. Yhteiskunta ei vain enää osaa suhtautua traumatisoituneisiin ihmisiin kun nykyajan perusoletus on että elämä on turvallista ja hallittavaa.

Vaihtelee ihan perimästä tulevien asioiden takiakin, mm. millainen synnynnäinen temperamentti on vaikutta resilienssiin. 

Meillä on sukulaisperhe, jossa 2 lasta ja hyvin ongelmainen koti ollut niin kauan kuin asuivat ulkomailla, oli päihteitä, kouluja ei käyty, väkivaltaa jne. Suomeen heidät saatiin "turvaan" kun lapset oli 8 ja 10, ja äiti 160-kiloinen kuin sikolätistä tullut rappioihminen.

Olen mielenkiinnolla seurannut miten erilaisesti nuo nyt jo aikuiset pojat on pärjänneet elämässään. Vanhemmasta on tullut korostetun velvollisuudentunteinen. Hän on jotenkin valoisa ja optimistinen persoonallisuus ollut aina. Kun tulivat Suomeen, hän oli ihan ihmeissään ja onnessaan kunnan vaatimattomasta mutta siististä kerrostaloasunnosta, rauhasta ja hiljaisuudesta, siitä että pääsi kouluun. Hän keskittyi kouluun ja alkoi alkuvaikeuksien jälkeen menestyä hyvin. Meni ammattikouluun, opiskeli ammatin ja on tehnyt sitä. On nykyään mukana myös kunnallispolitiikassa, koska haluaa olla rakentamassa yhteiskuntaa joka hänet "pelasti" vielä paremmaksi ja inhimillisemmäksi. 

Toinen poika eri maata. Alusta asti kapinoi koko Suomeen muuttoa vastaan. Hän nälvi meitä suomalaisia sukulaisia rumiksi, junteiksi, maalaistolloiksi jne. Hänestä rauhallinen elämä täällä oli tylsää, ei ollut menoa ja meininkiä. Koulu ei kiinnostanut yhtään, hän kapinoi, otti jälki-istuntoja jatkuvasti. Vähän vanhempana hän alkoi ryypätä liikaa ja lopulta sairastui masennukseen. Hän on nykyään masennuksen takia eläkkeellä ja on yrittänyt lopettaa elämänsä useampaan kertaan oman käden kautta. Välillä juo enemmän ja välillä vähemmän mutta juo ja on ilman sitä tuskainen. 

Vierailija kirjoitti:

Minä uskon omien kokemusten jälkeen että ihmisen kyky sietää kamalia traumoja on parempi kuin ajatellaan. Jos katsoo millaisissa oloissa suurin osa historiaa on eletty niin "traumaattisia" asioita on tapahtunut ihan koko ajan. Yhteiskunta ei vain enää osaa suhtautua traumatisoituneisiin ihmisiin kun nykyajan perusoletus on että elämä on turvallista ja hallittavaa.

Olen päätynyt samaan ajatukseen. Omien kokemuksieni myötä ja vanhan  kansan viisautta siteeraten, että ihminen selviää kun on pakko.  Jopa niin, että kokemuksista pääsee yli ja hyväksyy tapahtuneet. Tottakai kokemukset muokkaavat, mutta on myös itsestään kiinni hyödyntääkö kokemukset millä tavoin. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta ei tullut kovaa ihmistä. Vaikka on paljon kaikenlaista . En kerro täällä mitä on ollut.

Sama juttu mulla.

Varmaan riittävä perustulo voisi auttaa ihmisiä. Jos on rahakas, ehkä pärjää. Osa löytää jostain henkisen avun kyllä.

En tiedä. Itse oon elänyt lapsuuteni ja osan nuoruuttani uskovaisessa perheessä. Siinä kyllä onnistuttiin tukahduttamaan lapsen ilo. Opin myös aika varhain siihen että ympärillä olevia ihmisiä kiinnosti jokin ihan muu kuin normaali elämä .Ja en tänä päivänäkään ole uskovainen. Onneksi uskalsin hakea itselleni apua, eikä menneisyyteni ahdista enää.

Itse ainakin koen olevani todella empaattinen ja myötätuntoinen toisia ihmisiä kohtaan, koska tiedän, että elämä ei aina mene niin kuin sen haluaisi menevän. Stressin- ja paineensietokyky on kova, en hätkähdä juuri mistään vaan tiukassa tilanteessa toimin. Olen myös antanut menneet anteeksi ja keskityn tähän hetkeen ja tulevaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä uskon omien kokemusten jälkeen että ihmisen kyky sietää kamalia traumoja on parempi kuin ajatellaan. Jos katsoo millaisissa oloissa suurin osa historiaa on eletty niin "traumaattisia" asioita on tapahtunut ihan koko ajan. Yhteiskunta ei vain enää osaa suhtautua traumatisoituneisiin ihmisiin kun nykyajan perusoletus on että elämä on turvallista ja hallittavaa.

Olen päätynyt samaan ajatukseen. Omien kokemuksieni myötä ja vanhan  kansan viisautta siteeraten, että ihminen selviää kun on pakko.  Jopa niin, että kokemuksista pääsee yli ja hyväksyy tapahtuneet. Tottakai kokemukset muokkaavat, mutta on myös itsestään kiinni hyödyntääkö kokemukset millä tavoin. 

kyllä kyllä...

Vierailija kirjoitti:

Minuun ei ole yhtä paljon vaikuttanut koetut asiat kuin toipumisvaiheessa kohtelu tavallisilta ihmisiltä ja ammattiauttajilta. On helpompi sietää jokin satunnainen tapahtuma kuin se että se on kaikille muille liian ahdistavaa ja heidän pitää torjua se että sellaisia asioita tapahtuu.

TÄMÄ!!! Jotkut eivät edes kestä sitä, ettei halua olla eksänsa kanssa kaveri, vaikka eksä olisi satuttanut miten, kun se on heille niin epämukavaa, etten halua olla kaveri eksäni kanssa.

Sekakäyttämällä

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli karmea lapsuus. Äitini on ns. heikkolahjainen älyllisesti ja hyvin lapsenomainen. Hänen ei olisi ikinä pitänyt tehdä lapsia mutta niin kävi että seksiä sitä teki mieli ja lapsi tuli, rentun miehen kanssa. Äiti jai yksinhuoltajaksi ja alkoholisoitui. Siellä minä pyörin juopporemmien ja narkomaanien seassa usein unohdettuna. Usein oli ihan nälkä kun äiti oli huonossa hapessa eikä välittänyt kuin viinasta ja aineista. Näin kotonani jo alle kouluikäisenä juoppojen keskinäistä väkivaltaa, seksiä avoimesti silmieni edessä yms. Kun olin 13, meillä oli bileet ja eräs juoppo rai skasi minut, äiti maatessa sammuneena viereisessä huoneessa. Mutta jotenkin selvisin. Koulussa ihmeteltiin usein likaisia vaatteita ja hajua (meillä haisi pahalta koska äiti ei siivonnut, se haju tuli kerrostalon rappuunkin) mutta eipä kukaan sen enempää puuttunut. Kiusattiin toki mutta olin jo nähnyt niin paljon että yksi kakaroiden kiusaaminen oli paskan hailee, olin nähnyt paljon pelottavampaakin ihan kotona. 

Mulla oli jostain 8-10 vuotiaasta asti ahdistuneisuutta ja kaikenlaisia pakkoajatuksia, joista en koskaan kertonut kellekään. Teininä aloin saada paniikkikohtauksia mutta en koskaan kertonut niistäkään kellekään. Opiskelujen jälkeen tuli vuoden paha masennusjakso, senkin sinnittelin ilman apua, koska mun maailmankuvassa ihmiset ei ollut hyviä, terveydenhuollonkin näin vain kyttääjinä jotka haluavat puuttua toisten elämään. Viinalla itseäni lääkitsin. Mutta ihme kyllä, siitä masennuksesta toivuttuani olen ollut lähtökohdat huomioon ottaen aika tasapainoinen ihminen. Olen minä erakkoluonne vieläkin enkä pidä ihmisten seurasta enkä luota niihin, mutta ei ole mitään jatkuvaa tai usein toistuvaa pahaa oloa tai tarvetta käyttää päihteitä. Työelämässä menee ihan hyvin ja muutenkin. 

Hyvin olet selvinnyt ja pärjännyt, kun on tuollaiset lähtökohdat. Iloa ja valoa elämääsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä uskon omien kokemusten jälkeen että ihmisen kyky sietää kamalia traumoja on parempi kuin ajatellaan. Jos katsoo millaisissa oloissa suurin osa historiaa on eletty niin "traumaattisia" asioita on tapahtunut ihan koko ajan. Yhteiskunta ei vain enää osaa suhtautua traumatisoituneisiin ihmisiin kun nykyajan perusoletus on että elämä on turvallista ja hallittavaa.

Olen päätynyt samaan ajatukseen. Omien kokemuksieni myötä ja vanhan  kansan viisautta siteeraten, että ihminen selviää kun on pakko.  Jopa niin, että kokemuksista pääsee yli ja hyväksyy tapahtuneet. Tottakai kokemukset muokkaavat, mutta on myös itsestään kiinni hyödyntääkö kokemukset millä tavoin. 

Jep. Ja uskon myös että se mitä uskoo selviämisestä vaikuttaa siihen miten selviää. Jos uskoo että ihminen menee jotenkin "rikki" pienestä, voi olla että näin käy. Jos taas uskoo että pärjää, näin voi käydä. 

Mä oivalsin tämän joskus kun kuuntelin mun isoäidin juttuja elämästään. Hän oli vahinkolapsi, joka oli lähtenyt alulle isännän "kiksauttaessa" nättiä piikatyttöä ja sitten lähettäessä matkaan jonkun pienen rahasumman kanssa, kun raskaus alkoi näkyä. Siihen aikaan avioton raskaus teki naisesta hyvin ei-halutun puolisoksi, sosiaaliturvaa ei ollut, eikä maalaispaikkakunnalla työtäkään yh-naiselle. Hänen oli pakko ottaa kelvoton juoponretale mieheksi, koska vain se huoli ja oli sillä sentään talo, vähän viljelyplänttiä yms elannon lähteeksi. Koska mies halusi seksinsä ja ehkäisyä ei ollut, lapsia tuli lisää. 8 lisää. Köyhyys oli äärimmäistä, raskauksista ja yksin kotona hoidetuista synnytyksistä (kuulemma kun aika tuli, hän käski jonkun vanhemmista lapsista katsoa pienempien perään, sanoi menevänsä klapeja tekemään ja kävi synnyttämässä saunassa, pakosta palasi heti kotitöihin sen jälkeen) oli jäänyt kaikenlaista ikävää naistenvaivaa alapäähän, mies oli yksi hoidettava lisää kunnes kuoli keuhkosyöpään nelikymppisenä.

Kun kysyin miten selvisit, hän sanoi että kun oli pakko, mikä muka olisi vaihtoehto, paeta kuolemaan ja jättää lapset kuolemaan nälkään vai? Joten koska ei ollut vaihtoehtoa hän vaan hetki kerrallaan pakotti itsensä jaksamaan. Kitinä pois ja toimeksi, hän sanoi. Aina kun mulla on jotain pikku ongelmia kuten työstressiä tms. muistutan itseäni siitä, että jos isoäitini selvisi mistä selvisi, jos ihminen selviää sellaisestakin, niin kyllä hitto vie minäkin selviän naurettavista ensimmäisen maailman kermaperseen ongelmistani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä uskon omien kokemusten jälkeen että ihmisen kyky sietää kamalia traumoja on parempi kuin ajatellaan. Jos katsoo millaisissa oloissa suurin osa historiaa on eletty niin "traumaattisia" asioita on tapahtunut ihan koko ajan. Yhteiskunta ei vain enää osaa suhtautua traumatisoituneisiin ihmisiin kun nykyajan perusoletus on että elämä on turvallista ja hallittavaa.

Olen päätynyt samaan ajatukseen. Omien kokemuksieni myötä ja vanhan  kansan viisautta siteeraten, että ihminen selviää kun on pakko.  Jopa niin, että kokemuksista pääsee yli ja hyväksyy tapahtuneet. Tottakai kokemukset muokkaavat, mutta on myös itsestään kiinni hyödyntääkö kokemukset millä tavoin. 

Niin selviää jos ympäristö vain antaa selvitä. Pahimmassa tapauksessa traumatisoitunutta aletaan syrjiä ja leimata hulluksi ja ihminen itsekin alkaa ajatella olevansa pysyvästi rikki koska ei pysty toipumaan muutamassa viikossa tai kuukaudessa.