Onko vielä toivoa?

Hiijohoi!

Tulee tämäkin päivä eteen, kun kirjoitan ekaa kertaa vauva.fi -sivustolle ;)
Kirjoittelen saadakseni vertaistukea tai edes sympatiaa, ja toivon tietty välttyväni pahimmalta viisastelulta, mutta onneksi itsetuntoni kestää aika paljon.

Ajauduin 2 vuotta sitten kesällä todella vakavaan ylikuormitustilaan, minkä aiheutti säännöllinen kova treenaaminen ilman tarpeellisia keventelyitä. Toki taustalla ollut todennäköisesti muutkin arjen askareet, kuten työt, ajoittainen bilettäminen, keväällä sairastettu lievä korona jne. Keho ja mieli pettivät todella äkillisesti, kunnes olin aivan karmeassa jamassa fyysisesti ja henkisesti. Edessä oli pitkä ja tuskainen saikku, josta palailin töihin viime kesänä kevennetysti, vaikka olinkin vielä rehellisesti sanottuna hyvin huonokuntoinen.

Nykyään voin joo hieman paremmin, mutta edelleen hermostoni on ylivirittynyt enkä voi elää oireiltani normaalia arkea. Lääkärissä mut on tutkittu päästä varpaisiin, mutta keho on vaan yksinkertaisesti vikatilassa, mitä ei lääkkeillä tai vitamiineilla korjata, vaikka lääkitys on minua tässä tukemassa. Jaksan toisinaan olla optimistinen, että toivun ajan (vuosien) kuluessa sellaiseen kuntoon, että voin elää normaalia arkea. Antaisin siitä kaiken, mutta pelko hiipii aika ajoin takaraivooni, että oliko tämä nyt tässä, ja minkä vuoksi..? Senkö takia, että halusin ja näytinkin koko ajan todella hyväkuntoiselta ja menevältä teräsmieheltä? Menee omat prioriteetit ja arvomaailmat jltn osin ainakin täysin uusiksi.

Halusinpa vaan avautua tästä helvetistä, mistä kipuaminen kohti maanpintaa on vielä kesken. Onneksi olen taistelija, enkä aio luovuttaa. Ikää on 34 vuotta ja elämänhalu on todella kova, mutta en voi tahdonvoimalla tästä nousta, vaikka sitäkin tietysti tarvitaan.

Nyyh.