Olen elänyt vuosia haastavassa parisuhteessa.

Elämä on kuin vuoristorataa. Mukavia aikoja on hetkittäin. Siinä välissä joko pientä kireyttä, turhautumista jopa riitoja. Asumme eri osoitteissa. Alku vuodet asuimme yhdessä, mutta juurikin tämän haasteellisuuden takia minun aloitteesta muutimme eri asuntoihin asumaan. Molemmilla on omia lapsia, ei yhteisiä. Lapset ovat silti säilyttäneet läheiset suhteet keskenään ja tapailevat toisiaan vapaa-ajalla.
Jopa silloin kun mieheni lapset ovat toisella vanhemmalla .
Tunteeni miestä kohtaan ovat kyynistyneet ja laimenneet näiden vuosien saatossa. En kuule itsestäni tai lapsistani hyvää. Suhteen alussa kehuin ja huomioin miestäni. Se on minulle luontevaa ja pidän sellaisesta. Mutta hiljalleen tämä loppui minulta kun en saanut mieheltäni vastakaikua. Olen pitkään pohtinut eroa. En ole uskaltanut tuota tehdä. Olen jo 2 kertaa rakentanut siltoja uusiin sukulaisiin. Ensimmäisessä liitossani ja nyt tässä nykyisessä. Ja jälleen ne siteet väljähtyisivät eron myötä. Olen perhe/sukukeskeinen. Eron myötä myös kaikki perinteet mitä olemme luoneet sukujemme ja lastemme kanssa rikkoutuisivat. Olisin myös äärettömän pahoillani lastemme puolesta jos eroaisimme. Lapset ovat ikähaitarilta 14-19. Koen että olen suurimmaksi osaksi nyt tässä suhteessa juurikin noiden suku siteiden ja perinteiden takia. Odotan myös paljon tulevaisuudesta kun lapsemme kasvavat, aikuistuvat ja rakentavat omaa perhettään. Ajatus että perheemme kasvaisi tuolla tavalla on aivan ihana! Kärsin siitä millainen suhteemme on mieheni kanssa. En kuitenkaan usko että tilanteet tulevat muuttumaan. Hän on sisäänpäin kääntyvä, hiljainen , minä taas avoin ja sosiaalinen. Ajatus yksin jäämisestä myös ehkä jännittää. Vaikka koen yksinäisyyttä myös tässä suhteessa, niin suren jos jään loppuelämäkseen yksin.