Olen viittä vaille rakastumassa mieheen, kuka asuu 300km päässä.
Molemmilla on omilla paikkakunnillamme työt, sukulaiset ja ystävät, omistusasunnot ja koko elämä. Nyt kuitenkin tapailumme on edennyt hurjaa vauhtia, tunteet voimistuneet ja kaikki vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta. Olemme molemmat kolmekymppisiä ja haaveena on perhe, joten etäsuhde ei tule pidemmän päälle kysymykseen. Tämä on samalla maailman ihaninta, mutta kamalinta. Voittaako rakkaus lopulta ja toinen muuttaa "pakon edessä" vai onko tämä aivan tuhoon tuomittua ja kannattaisi laittaa peli poikki jo nyt?
Miten olette vastaavassa tilanteessa puolisonne kanssa toimineet ja ratkaisseet asiat? Kummallakaan ei olisi uudella paikkakunnalla edes ensimmäistäkään muuta tuttua, kun puoliso. Ikuisena romantikkona aina olen ajatellut, että asiat järjestyy, mutta tässä menisi elämä kyllä aivan myllerrykseen.
Kommentit (7)
Mies ei muuta, näin se menee, että nainen aina uhraa elämänsä ja uransa miesten eteen.
Mikä hurja vauhti? Milloin olette tutustuneet ja miten kauan olette tapailleet?
Onkohan tää taas vaan trolli....
Jatkakaa toistaiseksi kuten nyt. Antakaa ajan kulua, niin tutustutte paremmin toisiinne. Tosin seurusteluvaihe on monesti sitä toisen ihmisen katsomista "vaaleanpunaisten lasien läpi".
En suosittele muuttamaan, varsinkaan jos kyseessä on kaupunkilainen joka muuttaa maalle. Maajussi ei lähde ranchiltaan mihinkään ja haluaa vangita sinut sinne, näet asiat selkeästi parin vuoden jälkeen kun tilanne tasaantuu.
Jos kaikki vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, niin se on liian hyvää ollakseen totta.