kaksisuuntaiset! koetteko sairauden tunnetta?

Itselläni kaksisuuntainen diagnosoitiin järkyttävän tapahtuman jälkeen 18vuotiaana.
Lääkärin eläkkeellä oleva sijainen vain kysyi minulta kertoessani toistuvasta uupumisestani "voisiko sinulla olla kaksisuuntaista oireilua?" ja vastasin olkapäitäni kohauttaen "kai, en tiedä". Ja siitä asti diagnoosini on ollut kaksisuuntainen.

En saa edelleenkään apua päivittäiseen väsymykseeni joka on arkea haittaavin oire. Minulle määrätään aina vain ketipinoria ja lamictalia eri määrillä mutta en haluaisi käyttää kyseisiä lääkkeitä - lamictal muuttaa minut ihan zombiksi ja olen menettänyt kaikki tunneskaalat, ketipinor taas vain lisää väsymystä. Viimeisin lääkärini ei puhu hyvin suomea ja sanoi "väsymys ei ole sairaus".

Koen myös ettei minua oteta vakavasti ja kaikki yritykseni "parantaa elämääni" tulkitaan helposti maniaksi, esim. muuttaminen, opintojen aloittaminen, epäsäännöllinen iikuntaharrastus.

Käyn säännöllisesti psykiatrisella sairaanhoitajalla ja olen muutaman kerran yrittänyt ottaa puheeksi diagnoosin tarkistamisen mutta sh aina kuittaa asiani toteamalla "monet kaksisuuntaiset eivät halua tunnistaa itsessään maniaa".
Minulla ei ole K O S K A A N Ikinä milloinkaan ollut kirjattuja maniajaksoja, vain lievää masennusta ja dystymiaa vs. vakavaa masennusta.
Lievä masennukseniko siis tulkitaan terveydenhuollossa maniaksi whaaaaat!?

Mutta onko niinkuin sh totesi, maniaa jota kaksisuuntainen itse ei huomaa tai hyväksy?

Koen olleeni nyt yli 10v täysin väärän diagnoosin vankina ja pakotettu syömään ties mitä pilsuja jotta saisin edes jotain apua terveydenhuollosta.