Lue keskustelun säännöt.
Täydellisen "lamaantunut" perheenjäsen joka tekee muiden elämästä vaikeaa
23.07.2022 |
Mietin, että onkohan kukaan täällä samantyyppisessä tilanteessa. Olisin kovasti vertaistuen tarpeessa.
Tilanne on sellainen, että olemme kolmekymppinen isossa kaupungissa asuva pariskunta. Samassa kaupungissa asuu myös miehen veli perheineen. Veljesten äiti on 60 v. ja asuu kaukana meistä pienellä paikkakunnalla.
Anoppini on kärsinyt mielenterveysongelmista kuten masennuksesta ja ahdistuksesta käsittääkseni siitä asti, kun poikansa olivat alle kouluikäisiä. Asiaan vaikutti paljon tuolloin tapahtunut avioero. Äiti ei ole koskaan ollut pitkässä parisuhteessa sen jälkeen. Hän ei ole päässyt tapahtuneesta ikinä kunnolla yli.
Tilanne on sellainen, että anoppi on tavallaan lyönyt kaiken läskiksi, eli hän ei huolehdi itsestään. Hän syö miten sattuu (ei syö kunnon ruokaa vaan lähinnä karkkia ja pähkinöitä), ei hoida korkeaa verenpainettaan, ei harrasta liikuntaa ja polttaa paljon tupakkaa. Alkoholia hän ei sentään käytä. Hänellä ei ole mitään vakavaa perussairautta tai tuki- ja liikuntaelinsairautta, mutta hän myös kävelee huonosti (liikkuu hitaasti, väsyy nopeasti, ja menettää tasapainonsa helposti).
Asetelma on sellainen, että mieheni ja veljeni ovat tavallaan vanhemman roolissa, ja anoppi heittäytyy täydellisen avuttomaksi. Kun hän tulee meille, hän viipyy aina vähintään viikon, koska välimatka on niin pitkä. Tuo viikko on aina täynnä passausta. Anoppi ei tee yhtään mitään, Hän on kuin pieni lapsi, jolle pitää tehdä aivan kaikki. Hänen mielialansa vaihtelevat ja suunnitelmat saattavat muuttua lennosta. Anoppi saattaa yhtäkkiä olla iloinen ja puhelias, ja sitten seuraavalla hetkellä mököttää ja sulkeutua täysin.
Tilanne on mennyt sellaiseksi, että miehen veli ei halua anoppiani sinne, koska hän vain istuu sohvalla kaikki päivät. Veljen vaimo on ilmaissut ettei hän pidä siitä, että hän joutuu hoitamaan lastensa ohessa myös anoppia. Eli kaikki kaatuu tuolloin meidän vastuullemme.
Mieheni on tilanteesta aivan hirvittävän stressaantunut. Anoppi soittelee marttyyripuheluita, ja aina kun mieheni käy entisellä kotipaikkakunnallaan, hän palaa sieltä silminnähden allapäin. Häntä pelottaa äitinsä tilanne. Mieheni on yrittänyt saada äitiään muuttamaan elämäänsä; laittamaan ruokavalionsa kuntoon, lisäämään liikuntaa, lopettamaan tupakoinnin ja etsimään uusia harrastuksia, mutta siitä ei ole ollut mitään apua. Anoppi on kuitenkin 60 v. eli voisi olla vielä työelämässäkin useita vuosia.
Nyt anoppi on alkanut puhua sellaista, että hän muuttaisi meidän kotikaupunkiimme. Olen tästä huolissani, sillä tiedän, että hän olisi meillä koko ajan, sillä hänellä ei ole tässä kaupungissa poikiensa lisäksi muuta sukua tai ystäviä. Tiedän, että hän juoksuttaisi miestäni koko ajan, ja todennäköisesti heittäytyisi entistäkin avuttomammaksi. Tiedän, että meidän elämämme ja parisuhteemme tulisi muuttumaan valtavasti, eikä lainkaan positiiviseen suuntaan.
En tiedä mitä tilanteessa voisi tehdä. Surettaa nähdä mieheni ja veljensä niin stressaantuneena. Suututtaa, kun anoppi ei ota mitään vastuuta itsestään ja elämästään, ja laittaa poikansa ikäänkuin vanhemman ja puolison rooliin. Pelottaa, jos anoppi muuttaa tänne, ja meistä tulee periaatteessa täysin terveen mutta lamaantuneen ihmisen hoitajia.
Kommentit (17)
Tehkää kuten miehen veli. Kyseessä on aikuinen, pystyvä ihminen ja jos pystyy muuttoq suunnittelemaan niin pystyy kaikkeen.
On oikeasti olemassa ihmisiä, jotka sairaanloisesti haluavat huolenpitoa ja hoivaa ja syyllistävät muita. Välit vain asiallisiksi kuten muihin ihmisiinkin. Ei kyläilyjä ja asioiden hoitoja. Jos kylään tulee niin mitä ihmeen passausta harrastatte. Ei toivotut vieraat laittaa itse vuoteensa, perunansa ja viihdykkeensa. Masentunut ihminen saa masennuksella myrkytettyä lähipiirinsäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Selkeät rajat avulle ja vierailuille, rajaatte esimerkiksi vierailut kolmeen päivään (2 yötä). Ehkä saatte sovittua että miehen veljen luona voi olla vaikka tuohon päälle vielä yhden päivän tms. Tai sitten teillä kauemmin, mutta yksi päivä siten että anoppi on veljen luona kylässä ja siellä hoidetaan kaikki ateriat.
Jos anoppi puhuu vielä muutosta, niin sama juttu, selkeästi sovitaan kuinka useasti ja pitkään kyläillään ja mitä kyläilyt sisältävät, eli kahvitellaanko vai syödäänkö ruokaa.
On hyvä tiedostaa, että anopin poikien ottama rooli hänen elämässään auttajina ja vastuunkantajana on kehittynyt heidän lapsuudessaan keinona selviytyä. Nyt aikuisina heillä on mahdollisuus ja ennenkaikkea oikeus muuttaa tuota roolia, ja sitä dynamiikkaa joka heidän ja heidän äidin välillään vallitsee. Syyllisyyden kokemus ei ole aina merkki siitä että ihminen toimii väärin, vaan oman syyllisyytensä saa myös kyseenalaistaa. Lapsi ei ole vanhemmastaan milloinkaan vastuussa, vaan toisinpäin. Tämä pätee myös lapsen kasvaessa aikuiseksi.
Tuo huoli-ilmoituksen tekeminen anopin kotipaikkakunnalla on myös erinomainen idea, siitä aloittaisin.
"Pelottaa, jos anoppi muuttaa tänne, ja meistä tulee periaatteessa täysin terveen mutta lamaantuneen ihmisen hoitajia."
No ei kuulosta terveeltä anoppisi. Huoli-ilmoitusta kehiin, että pääsee jonnekin mielenterveystoimistoon kirjoille. Voivat järjestää jonkun palaverin, johon myös omaiset pääsevät mukaan. Jos mt-ongelmat on oikeasti niin pahat, ettei pysty huolehtimaan itsestään ja ympäristöstään, joku tuettu asuminen voi tulla kyseeseen, tai jokin tukiryhmä jos sellaista on paikkakunnalla tarjolla. Epäilen kyllä että anoppi on vain tottunut siihen että muut passaavat. Masentunutta ihmistä auttaessa asiat pitäisi tehdä yhdessä hänen kanssaan eikä hänen puolestaan.
Masentunut ihminen ei odota apua, suunnittele muuttoa eikä syyllistä muita. Tuo on todennäköisesti opittua avuttomuutta. Ehkä äitisi eron jälkeen sai mukavasti huomiota ja sääliä ja oppi tuollaisen tavan elää.
On olemassa itsemääräämisoikeus. Ihminen saa aikuisena syödä karkkia niin paljon kuin haluaa. Se ei kuulu muille. Turhaa olette huolissanne muusta kuin omasta jaksamisesta.
Miksi sinä tällä levittelet tuntemattomien ihmisten historiaa? Kukan sinun pitkiä juttujasi ei jaksa lukea.Meitä ihmisiä on moneksi. Kukan ei kuitenkaan ole täydellinen ei edes äiti tai isä tai sinä tai minä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähempänä asuminen voisi olla siinä mielessä hyväkin, että välimatkan pituus ei itsessään venyttäisi kyläilyjä niin pitkiksi. Muutaman tunnin tapaaminen useammin voisi olla mukavampaa kuin viikon yökyläilyt. Ja mitä tulee juoksuttamiseen, olisi vastaansanomaton kieltäytymisperuste valmiina: eihän anoppi voi tarvita muita tekemään puolestaan sellaisia asioita, jotka kaukana asuessaan on (olosuhteiden pakosta) hoitanut itse! Ymmärrän kyllä, että voisi mennä vaikeammaksikin, mutta ei välttämättä...
Aloituksesta jäi kyllä puuttumaan sellainen yksityiskohta, että mitkä asiat tässä ovat lääkärin diagnosoimia, ja mitkä omaa arvelua? Onko mielenterveysongelmiin diagnoosi, lääkkeet ja hoitosuhde, ja onko joskus ollut? Onko tutkittu, että liikkumisen ongelmat eivät johdu mistään sairaudesta? "Voisi olla vielä vuosia työelämässä", mutta ei siis ilmeisesti ole - onko mielenterveyssyistä eläkkeellä vaiko työtön?
Itsestään huolehtimattomuus herättää ymmärrettävästi huolta, mutta ei ole tässä välttämättä se isoin juttu. En lähestyisi tätä asiaa liikunta- ja tupakkavalistus edellä.
"Masentunut ihminen ei odota apua, suunnittele muuttoa eikä syyllistä muita."
Masentunut todellakin voi tehdä kaikkea tätä, ja paljon muutakin. Miten erotat maallikkona jonkun opitun avuttomuuden ns.oikeista mielenterveysongelmista? Tai kuittaat ongelmat lausahduksella, että joku hakee huomiota. Ikäänkuin ongelmia ei olisi, kunhan pelleilee. Useimmat mielenterveysoireilevat kyllä hakevatkin sitä huomiota pahalle ololleen ja ongelmilleen, he toivovat apua.
Huoli-ilmo on hyvä keino.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huoli-ilmoitus :) Hah-hah. Joskus moisen tein, kävivät ovella kääntymässä ja mulle viestittivät, että "hyvin sillä siellä menee". Ehkä joo. Kuoli siitä muutaman viikon päästä ja pesänselvittelyssä selvisi, että oli tuhonnut niin kiinteistöä kuin itseäänkin korjauskelvottomaan kuntoon vuosikausia. Kunnan toimistohenkilökunnan pääasiallinen tehtävä on oman perceen levitys.
Jos ihminen kyläilee, soittaa puhelimella ja osaa syyllistämisen taidon niin osaa hakea itselleen tarvittaessa apuakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vedätte rajat. Miehen on aika kasvattaa pallit ja olla aikuinen. Ja jos ei siihen pysty niin sitten itse passaa äitiään.
Vierailija kirjoitti:
Lähempänä asuminen voisi olla siinä mielessä hyväkin, että välimatkan pituus ei itsessään venyttäisi kyläilyjä niin pitkiksi. Muutaman tunnin tapaaminen useammin voisi olla mukavampaa kuin viikon yökyläilyt. Ja mitä tulee juoksuttamiseen, olisi vastaansanomaton kieltäytymisperuste valmiina: eihän anoppi voi tarvita muita tekemään puolestaan sellaisia asioita, jotka kaukana asuessaan on (olosuhteiden pakosta) hoitanut itse! Ymmärrän kyllä, että voisi mennä vaikeammaksikin, mutta ei välttämättä...
Aloituksesta jäi kyllä puuttumaan sellainen yksityiskohta, että mitkä asiat tässä ovat lääkärin diagnosoimia, ja mitkä omaa arvelua? Onko mielenterveysongelmiin diagnoosi, lääkkeet ja hoitosuhde, ja onko joskus ollut? Onko tutkittu, että liikkumisen ongelmat eivät johdu mistään sairaudesta? "Voisi olla vielä vuosia työelämässä", mutta ei siis ilmeisesti ole - onko mielenterveyssyistä eläkkeellä vaiko työtön?
Itsestään huolehtimattomuus herättää ymmärrettävästi huolta, mutta ei ole tässä välttämättä se isoin juttu. En lähestyisi tätä asiaa liikunta- ja tupakkavalistus edellä.
Tiedän, että anopilla on lääkitykset masennukseen ja ahdistukseen. En tiedä diagnoosiin yksityiskohtia. Hän oli kokopäiväisessä työssä, mutta joutui muutama vuosi sitten irtisanotuksi ja on siitä asti tehnyt osa-aikatyötä.
Anopilla esiintyy sellaista, että seurassa ollessaan hän alkaa ikäänkuin hallita tilannetta.
Näin kävi esimerkiksi silloin, kun hän oli viimeksi kylässä, ja istuimme illallispöydässä. Kaikki rupattelivat mukavia ja ilmapiiri oli rentoutunut, mutta sitten anoppi alkoi näyttää synkältä ja meni lähes mykäksi. Mies ja veljensä yrittivät kysyä mikä on, mutta anoppi ei vastannut mitään, antoi vain ymmärtää, että kaikki ei ole hyvin. Iloinen tunnelma oli tiessään. Anoppi jätti ruokansa syömättä ja lähti pois pöydästä. Poikansa alkoivat stressaantuneena kiistellä siitä mitä tapahtui. Aterian valmistanut kälyni näytti pettyneeltä ja loukatulta.
En tiedä mistä tällainen käytös sitten kumpuaa. Mutta se on stressaavaa, kun koko ajan joutuu pelkäämään milloin tilanne taas heilahtaa positiivisesta negatiiviseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap. Kummalla on suurempi ongelma sinulla vai anopilla. Kannattaa elää päivä kerrallaan eikä pelätä tulevaa. Tuo pelko myös näivettää ihmisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähempänä asuminen voisi olla siinä mielessä hyväkin, että välimatkan pituus ei itsessään venyttäisi kyläilyjä niin pitkiksi. Muutaman tunnin tapaaminen useammin voisi olla mukavampaa kuin viikon yökyläilyt. Ja mitä tulee juoksuttamiseen, olisi vastaansanomaton kieltäytymisperuste valmiina: eihän anoppi voi tarvita muita tekemään puolestaan sellaisia asioita, jotka kaukana asuessaan on (olosuhteiden pakosta) hoitanut itse! Ymmärrän kyllä, että voisi mennä vaikeammaksikin, mutta ei välttämättä...
Aloituksesta jäi kyllä puuttumaan sellainen yksityiskohta, että mitkä asiat tässä ovat lääkärin diagnosoimia, ja mitkä omaa arvelua? Onko mielenterveysongelmiin diagnoosi, lääkkeet ja hoitosuhde, ja onko joskus ollut? Onko tutkittu, että liikkumisen ongelmat eivät johdu mistään sairaudesta? "Voisi olla vielä vuosia työelämässä", mutta ei siis ilmeisesti ole - onko mielenterveyssyistä eläkkeellä vaiko työtön?
Itsestään huolehtimattomuus herättää ymmärrettävästi huolta, mutta ei ole tässä välttämättä se isoin juttu. En lähestyisi tätä asiaa liikunta- ja tupakkavalistus edellä.
Tiedän, että anopilla on lääkitykset masennukseen ja ahdistukseen. En tiedä diagnoosiin yksityiskohtia. Hän oli kokopäiväisessä työssä, mutta joutui muutama vuosi sitten irtisanotuksi ja on siitä asti tehnyt osa-aikatyötä.
Anopilla esiintyy sellaista, että seurassa ollessaan hän alkaa ikäänkuin hallita tilannetta.
Näin kävi esimerkiksi silloin, kun hän oli viimeksi kylässä, ja istuimme illallispöydässä. Kaikki rupattelivat mukavia ja ilmapiiri oli rentoutunut, mutta sitten anoppi alkoi näyttää synkältä ja meni lähes mykäksi. Mies ja veljensä yrittivät kysyä mikä on, mutta anoppi ei vastannut mitään, antoi vain ymmärtää, että kaikki ei ole hyvin. Iloinen tunnelma oli tiessään. Anoppi jätti ruokansa syömättä ja lähti pois pöydästä. Poikansa alkoivat stressaantuneena kiistellä siitä mitä tapahtui. Aterian valmistanut kälyni näytti pettyneeltä ja loukatulta.En tiedä mistä tällainen käytös sitten kumpuaa. Mutta se on stressaavaa, kun koko ajan joutuu pelkäämään milloin tilanne taas heilahtaa positiivisesta negatiiviseksi.
Tuossa tilanteessa pitäisi olla sen verran ymmärrystä, että antaa anopin mennä huilimaan minne menee j ja omata itse sen verran selkärankaa, että ei huolehdi tuosta käyttäytymisestä liikoja. Sellainen hän nyt vaan on ja muu porukka jatkaa eteenpäin ruokapöydässä iloisten juttujen parissa. Tuskin anoppi muiden iloa haluaa pilata, vaikka oma olo onkin huono. Hänelle voi olla helpottavaa, että muut pystyvät jatkamaan iloisina juttujaan ja hänen väsähdyksensä ei ns. haittaa. Ehkä hän hiljaa masentuu lisää, kun huomaa etteivät pojat pysty kestämään hänen masennustaan ja lasten vaimotkin vielä kiukkuisia. Poikien ja heidän vaimojensa pitäisi kasvattaa selkäranka- elätte elämäänne ja otatte anopin mukaan, mutta annatte hänelle tilaa olla mikä on. Ei teidän tarvitse surra hänen kohtaloaan, hän tekee sen itse ja ei takuulla toivo lapsilleen pahaa. Ehkä tilannetta voisi auttaa, että hän saa olla mukana, mutta pojat ja heidän vaimonsa eivät lähde 'loukkaantumaan' vaan olisitte suvaitsevaisia - hän on tuollainen, se on ihan ok ja te elätte omaan tahtiinne häntä sen enempää syyllistämättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähempänä asuminen voisi olla siinä mielessä hyväkin, että välimatkan pituus ei itsessään venyttäisi kyläilyjä niin pitkiksi. Muutaman tunnin tapaaminen useammin voisi olla mukavampaa kuin viikon yökyläilyt. Ja mitä tulee juoksuttamiseen, olisi vastaansanomaton kieltäytymisperuste valmiina: eihän anoppi voi tarvita muita tekemään puolestaan sellaisia asioita, jotka kaukana asuessaan on (olosuhteiden pakosta) hoitanut itse! Ymmärrän kyllä, että voisi mennä vaikeammaksikin, mutta ei välttämättä...
Aloituksesta jäi kyllä puuttumaan sellainen yksityiskohta, että mitkä asiat tässä ovat lääkärin diagnosoimia, ja mitkä omaa arvelua? Onko mielenterveysongelmiin diagnoosi, lääkkeet ja hoitosuhde, ja onko joskus ollut? Onko tutkittu, että liikkumisen ongelmat eivät johdu mistään sairaudesta? "Voisi olla vielä vuosia työelämässä", mutta ei siis ilmeisesti ole - onko mielenterveyssyistä eläkkeellä vaiko työtön?
Itsestään huolehtimattomuus herättää ymmärrettävästi huolta, mutta ei ole tässä välttämättä se isoin juttu. En lähestyisi tätä asiaa liikunta- ja tupakkavalistus edellä.
Tiedän, että anopilla on lääkitykset masennukseen ja ahdistukseen. En tiedä diagnoosiin yksityiskohtia. Hän oli kokopäiväisessä työssä, mutta joutui muutama vuosi sitten irtisanotuksi ja on siitä asti tehnyt osa-aikatyötä.
Anopilla esiintyy sellaista, että seurassa ollessaan hän alkaa ikäänkuin hallita tilannetta.
Näin kävi esimerkiksi silloin, kun hän oli viimeksi kylässä, ja istuimme illallispöydässä. Kaikki rupattelivat mukavia ja ilmapiiri oli rentoutunut, mutta sitten anoppi alkoi näyttää synkältä ja meni lähes mykäksi. Mies ja veljensä yrittivät kysyä mikä on, mutta anoppi ei vastannut mitään, antoi vain ymmärtää, että kaikki ei ole hyvin. Iloinen tunnelma oli tiessään. Anoppi jätti ruokansa syömättä ja lähti pois pöydästä. Poikansa alkoivat stressaantuneena kiistellä siitä mitä tapahtui. Aterian valmistanut kälyni näytti pettyneeltä ja loukatulta.En tiedä mistä tällainen käytös sitten kumpuaa. Mutta se on stressaavaa, kun koko ajan joutuu pelkäämään milloin tilanne taas heilahtaa positiivisesta negatiiviseksi.
Tuollaisessa tilanteessa anopin käytökseen ei kannata kiinnittää mitään huomiota. Jos hän on hiljaa ja syömättä, niin sitten on. Jos hän poistuu pöydästä, niin sitten poistuu. Muiden reaktiot anopin käytökseen juuri antavat hänelle tietynlaista valtaa eri tilanteissa. Sama juttu kuin lapsilla.
Tehkää anopin paikkakunnan sossuun huoli-Ilmoitus . Anoppi on nähtävästi kuvauksesi perusteella mielenterveysongelmainen, ehkä kaksisuuntainen mielialahäiriö.