Muuttaisitko yksin lasten kanssa ulkomaille? Meilla tilanne se, etta mies kuoli 4kk sitten ja musta tuntuu etta en saa kiinni omasta elamastani jos en tee

Lapset menettäisivät tutut ympyränsä. He tarvitsevat nyt pysyvyyttä. Tee sinäkin surutyösi rauhassa. Et voi paeta sitä.

Siellä ihan arki on kuitenkin tosi rankkaa aluksi, siellä on rankkaa lapsilla, on uusi kieli, uudet olosuhteet, uusi yhteiskunta.



Ja jos olet noin kovan surun kokenut noin hiljan, älä missään tapauksessa lähde!



Voimia toivon,



t. isänsä lapsena menettänyt

jotka voisivat muuttaa mukana ainakin joksikin aikaa? Pohdi kunnolla ja järjestä asiat jos aiot lähteä. Tuttu lähti vajaa 4 vuotta miehensä kuoleman jälkeen lapsineen lämpimämpään asumaan (anoppinsa mukana suuren osan vuotta), ja on ratkaisuunsa erittäin tyytyväinen, mutta suurin surutyö oli siis tehty ennen muuttoa ja muutto hyvin ja rauhassa valmisteltu. Lapset muuttoajankohtana n. 10 vuotiaita. Otan osaa suruusi ja voimia!

Kyllä sinun on ensin oltava sinut itsesi kanssa, ennen kuin ryhdyt mihinkään seuraavaan koko elämän kokoiseen projektiin. Toki voit haaveilla ulkomaille muutosta ja toteuttaakin haaveen, mutta ensin on vanhat asiat käsiteltävä, sillä ne käsittelemättömät tunteet ovat edessä jossain vaiheessa kuitenkin. Mitä sitten kun ne pulpahtavat esiin siellä ulkomailla? Mistä sitten saat apua ja lähimmäisten tukea?

Tuntuu vaan että muualla olisi helpompi hengittää... ap

On vasrmasti aivan normaalia, ettet näin pian saa " omasta elämästä kiinni" . Itse menetin aikoinani avopuoliseon ja pääsin tapauksesta tai pahimmasta " yli" joskus noin vuoden kuluttua kuolemasta.



Ulkomailla asuneena (monessa maassa) olen ehdottomasti sitä mieltä että älä muuta. Toiseen maahan muuttaminen on aina raskas muutos, varsinkin lapsillesi, jotka ovat juuri menettäneet isänsä ja yrittävät tottua tähän " uuteen elämään" . Älä tee sitä heille vielä vaikeammaksi!

Nyt ei ole minkäänlaisten muuttojen eikä pienempienkään muutosten aika.



Saatko ap terapiaa? Mene lääkäriin ja pyydä lähete psykiatrille. Jo muutama keskustelu ammatti-ihmisen kanssa auttaa varmasti hengittämään vapaammin. Ei elämässä aina tarvi olla niin kamalan reipas, että selviää omin avuin kaikesta. Ammatti-ihmisellä voi olla aivan pieniä vinkkejä, jotka auttavatkin paljon.



Mutta joka tapauksessa anna itsellesi aikaa. Ei ole mitään määräaikaa, jolloin sinun olisi oltava toipunut. Muut ehkä kyselevät vointiasi liikaakin, sillä he kovasti toivovat, että selviät vaikean ajan yli. Mutta vaikka he kuinka toivovat, niin sinulla on täysi oikeus tuntea kipua niin kauan kuin siltä tuntuu.



Mutta älä pilaa elämääsi hätiköidyillä päätöksillä, vaan hanki itsellesi apua. Ikävä kyllä sitä ei aina tyrkytetä silloin, kun toivoisi, vaan joskus on oltava itse aktiivinen, vaikka omat voimat eivät tuntuisi siihen aktiivisuuteen riittävän. Mutta vaiva palkitaan myöhemmin.

tuli tuossa mieleen, että jostain luin nuorten leskien seurasta/yhdistyksestä, olikohan vinkut (tai Winkut) nimeltään. Ehkä sitä kautta voisi löytyä vertaistukea, jos muu ammattiavun hakeminen tuntuu vaikealle. Muuten kyllä peesaan edellistä, tosiaankin kannattaa hakea apua! Toivon sinulle kaikkea hyvää jatkossa!