Miten tajusit että omasta itsestään on myös pidettävä huolta?

Silloin kun synnyin

Sain sydänongelmia. Yksi kerta makasin monta tuntia lattialla ja luulin kuolevani. Silloin päätin, että nyt riittää se kynnysmattona makaaminen. 

Burnoutin kautta.

Monesti ajattelen, että pitäisi asettaa itsensä etusijalle, mutta hyvät aikomukset vaan jotenkin aina hajoavat käsiin.

Kolmannen loppuunpalamisen jälkeen. On vain niin persoonan rakenteissa, etten välitä itsestäni, että tuskin ehdin tämän elämän aikana oppia.

Köyhänä lapsettomana kun tajusin ettei minun tarvitse jakaa lahjoja toisten lapsille rahoittaen niitä ja minulle ei kukaan lahjoja tuonut. Säästän nekin rahat omaan hyvinvointiini jotta on varaa vanhana ostaa palveluja sillä ne eivät auta joillekka on rahaa jakanut. 

Kun sain lapsen. Jaksamista pitää säännöstellä. Loppuunpalanut vanhempi ei hyödytä ketään.

No ihan viimein tuli jokin herätys, kun stressi sai aikaan huomattavaa hiustenlähtöä.

Mulla oli omasta itsestä huolehtiminen mennyt aina aikalailla sillälailla siinä sivussa huomaamatta niin, että mitään rajoja tai ehtoja ei sen suhteen ollut tarvinnut asettaa. Minulla oli kuitenkin yksi läheinen, jolla myöhemmin todettu persoonallisuushäiriö ja jolla pahoja ylilyöntejä ja vaikuttivat eniten läheisiin negatiivisesti. Vuosia tuettuani tätä tyyppiä huomasin vain yhden kerran, että en ihan oikeasti jaksa. Olin aiemminkin ollut pääasiassa todella rasittunut hänen asioistaan ja vaativuudestaan, yhteydenpidosta, mutta sen yhden kerran jälkeen havaitsin, että suhteessa ei ollut mitään vastavuoroisuutta vaan tyyppi aivan täysin tahtoi hyötyä minusta ja oikutteli sen mukaisesti välittämättä pskaakaan. Silloin ajattelin, että mun täytyy pitää itseni puolia ja lopettaa yhteydenpito.

Työttömiä haukutaan, vaikka he tekevät työttömyyskorvauksella töitä. Ymmärsin, että pidän vain itsestä huolta enkä tule ikinä auttamaan ketään.

En ole vielä tajunnut tai olen tajunnut, mutten tehnyt asialle mitään.