Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Burn out, mutta ei työstä johtuva. Kerro tarinasi, mitä elämässäsi tapahtui tuolloin sekä voinnistasi.
16.07.2022 |
Itse koen olevani tällä hetkellä loppuunpalanut, mutta se ei johdu työstä vaan kuormittavasta tilanteesta henkilökohtaisessa elämässäni, joka on jatkunut jo pitkään. Nyt haen sille loppua, jotta pääsisin viimein toipumaan pitkittyneestä surusta ja pitkittyneen tilanteen aiheuttamasta voimakkaasta ahdistuksesta.
Tällä hetkellä ahdistus on erittäin voimakasta ja päivittäistä. Välillä se on niin voimakasta, että ahdistavat ajatukset ja ns. kauhukuvat vyöryvät ylitseni, enkä pysty hallitsemaan niitä. Nukun huonosti ja levottomasti, herään yleensä viimeistään aamuyöllä ja hankalat ajatukset alkavat kiertämään päässä samantien ja ahdistus nousee. Olen herkistynyt siten, että itku nousee helposti. Päivittäisten rutiinien hoitaminen vaatii ponnistelua, mutta teen ns.pakolliset. Työssä käyn kuitenkin koko ajan ja koen sen tilanteessani hyväksi, koska saan nähdä samalla työtovereitani ja ajatukset hetkeksi johonkin muuhunkin, kuin ahdistusta aiheuttaviin asioihin. Välillä ajattelen, että jos tämä tunne ja tilanne jatkuu ikuisesti niin en tule tätä jaksamaan, enkä halua tällaisena elämää elää.
Kertoisitko sinä jotakin samanlaista kokenut tilanteestasi ja pääsitkö joskus tuon tilanteen yli niin, että pystyt nykyään nauttimaan elämästäsi ja et enää aktiivisesti ajattele noita asioita koko ajan? Mikä auttoi?
Kommentit (38)
Mulla tilanteen on aiheuttanut ensin lapsen parantumaton pitkäaikaissairaus, joka vaikuttaa jokapäiväiseen elämään ja lisäksi aina saa pelätä että tulee joku katastrofi, koska niitäkin epäsäännöllisen säännöllisesti tulee. Sitten isäni kuoli ja äitini masentui ja piti häntä kannatella. Sitten mies paloi loppuun. Olen nykyään perheen ainoa työssäkäyvä, koko taloudellinen rakennelma on minun varassani ja minä olen myös se, jonka pitää ymmärtää ja kantaa vastuu kaikkien kaikista asioista, hoidoista, laillisista velvollisuuksista ja esim talon rakennuksen ylläpidosta. Työni on kohtuullisen hyvin palkattua, mutta hyvin kuluttavaa, vastuullista ja epävarmaa. Koko ala on samanlainen, työpaikan vaihto ei auta mitään - tiedän sen koska olen määräaikaisissa yösuhteissa ja siksi välillä tulee vaihdettuakin.
Olen väsynyt, monella tapaa epätoivoinen, koska rahat ei vaan riitä ja hyvin yksinäinen. En saa nukuttuainulla on siihen unilääkkeitä, mutta toisaalta en uskalla syödä niitä, koska jotain riippuvuusongelmaahan tähän juuri vielä kaivataankin kaiken muun lisäksi! Sitäpaitsi ne eivät auta. Vaikka nukkuisin koko yön, olen silti väsynyt. Minulla ei ole ketään, kenelle voisin tästä puhua, koska minä olen se, joka kantaa muiden huolet. Terapiaan ei ole rahaa, eikä tämä sitäpaitsi puhumalla miksikään muutu.
Eikä millään muullakaan tavalla. Vihaan kaikkia niitä, jotka sanovat, että pane asiasi kuntoon. Miten? Luuleeko joku, että en olisi yrittänyt saada lapselle kaikkea mahdollista hoitoa ja tukea? Että jostain löytyisi joku käärmeöljy, joka sen parantaisi? Vai meinaatteko, että mun pitäisi jättää se oman onnensa nojaan? Antaa kuolla pois? Sittenhän minusta vasta onnellinen tulisi! Sama miehen kohdalla. Rakastan sitä, vaikkei se enää pystykään varsinaisesti vastuuta kantamaan. Auttaa se toki kotitöissä sen mitä pystyy.
En minä tiedä, onko tätä tilannetta mahdollista mitenkään ratkaista. Kai meidät kaikki kulutetaan ennen pitkää loppuun. Minä nyt ainakin tiedän, mihin kulun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla tilanteen on aiheuttanut ensin lapsen parantumaton pitkäaikaissairaus, joka vaikuttaa jokapäiväiseen elämään ja lisäksi aina saa pelätä että tulee joku katastrofi, koska niitäkin epäsäännöllisen säännöllisesti tulee. Sitten isäni kuoli ja äitini masentui ja piti häntä kannatella. Sitten mies paloi loppuun. Olen nykyään perheen ainoa työssäkäyvä, koko taloudellinen rakennelma on minun varassani ja minä olen myös se, jonka pitää ymmärtää ja kantaa vastuu kaikkien kaikista asioista, hoidoista, laillisista velvollisuuksista ja esim talon rakennuksen ylläpidosta. Työni on kohtuullisen hyvin palkattua, mutta hyvin kuluttavaa, vastuullista ja epävarmaa. Koko ala on samanlainen, työpaikan vaihto ei auta mitään - tiedän sen koska olen määräaikaisissa yösuhteissa ja siksi välillä tulee vaihdettuakin.
Olen väsynyt, monella tapaa epätoivoinen, koska rahat ei vaan riitä ja hyvin yksinäinen. En saa nukuttuainulla on siihen unilääkkeitä, mutta toisaalta en uskalla syödä niitä, koska jotain riippuvuusongelmaahan tähän juuri vielä kaivataankin kaiken muun lisäksi! Sitäpaitsi ne eivät auta. Vaikka nukkuisin koko yön, olen silti väsynyt. Minulla ei ole ketään, kenelle voisin tästä puhua, koska minä olen se, joka kantaa muiden huolet. Terapiaan ei ole rahaa, eikä tämä sitäpaitsi puhumalla miksikään muutu.
Eikä millään muullakaan tavalla. Vihaan kaikkia niitä, jotka sanovat, että pane asiasi kuntoon. Miten? Luuleeko joku, että en olisi yrittänyt saada lapselle kaikkea mahdollista hoitoa ja tukea? Että jostain löytyisi joku käärmeöljy, joka sen parantaisi? Vai meinaatteko, että mun pitäisi jättää se oman onnensa nojaan? Antaa kuolla pois? Sittenhän minusta vasta onnellinen tulisi! Sama miehen kohdalla. Rakastan sitä, vaikkei se enää pystykään varsinaisesti vastuuta kantamaan. Auttaa se toki kotitöissä sen mitä pystyy.
En minä tiedä, onko tätä tilannetta mahdollista mitenkään ratkaista. Kai meidät kaikki kulutetaan ennen pitkää loppuun. Minä nyt ainakin tiedän, mihin kulun.
Tunnistan samoja fiiliksiä, vaikka mulla tilanne ei ole yhtä tiukka. Lapsi oli pienenä sairas ja lääkäritkään ei oikein tienny mistä vakavat oireet johtui, oireita hoidettiin ja tilanneta seurattiin, oli fyssaria ja lääkäriä jne ja ikä onnneksi paransi. Muistan sen huolen kanssa elämisen. Ei varmaan lohduta mutta ajattelen sinua lämmöllä ja toivon elämääsi kaikkea mahdollista hyvää!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tilanteen on aiheuttanut ensin lapsen parantumaton pitkäaikaissairaus, joka vaikuttaa jokapäiväiseen elämään ja lisäksi aina saa pelätä että tulee joku katastrofi, koska niitäkin epäsäännöllisen säännöllisesti tulee. Sitten isäni kuoli ja äitini masentui ja piti häntä kannatella. Sitten mies paloi loppuun. Olen nykyään perheen ainoa työssäkäyvä, koko taloudellinen rakennelma on minun varassani ja minä olen myös se, jonka pitää ymmärtää ja kantaa vastuu kaikkien kaikista asioista, hoidoista, laillisista velvollisuuksista ja esim talon rakennuksen ylläpidosta. Työni on kohtuullisen hyvin palkattua, mutta hyvin kuluttavaa, vastuullista ja epävarmaa. Koko ala on samanlainen, työpaikan vaihto ei auta mitään - tiedän sen koska olen määräaikaisissa yösuhteissa ja siksi välillä tulee vaihdettuakin.
Olen väsynyt, monella tapaa epätoivoinen, koska rahat ei vaan riitä ja hyvin yksinäinen. En saa nukuttuainulla on siihen unilääkkeitä, mutta toisaalta en uskalla syödä niitä, koska jotain riippuvuusongelmaahan tähän juuri vielä kaivataankin kaiken muun lisäksi! Sitäpaitsi ne eivät auta. Vaikka nukkuisin koko yön, olen silti väsynyt. Minulla ei ole ketään, kenelle voisin tästä puhua, koska minä olen se, joka kantaa muiden huolet. Terapiaan ei ole rahaa, eikä tämä sitäpaitsi puhumalla miksikään muutu.
Eikä millään muullakaan tavalla. Vihaan kaikkia niitä, jotka sanovat, että pane asiasi kuntoon. Miten? Luuleeko joku, että en olisi yrittänyt saada lapselle kaikkea mahdollista hoitoa ja tukea? Että jostain löytyisi joku käärmeöljy, joka sen parantaisi? Vai meinaatteko, että mun pitäisi jättää se oman onnensa nojaan? Antaa kuolla pois? Sittenhän minusta vasta onnellinen tulisi! Sama miehen kohdalla. Rakastan sitä, vaikkei se enää pystykään varsinaisesti vastuuta kantamaan. Auttaa se toki kotitöissä sen mitä pystyy.
En minä tiedä, onko tätä tilannetta mahdollista mitenkään ratkaista. Kai meidät kaikki kulutetaan ennen pitkää loppuun. Minä nyt ainakin tiedän, mihin kulun.
Tunnistan samoja fiiliksiä, vaikka mulla tilanne ei ole yhtä tiukka. Lapsi oli pienenä sairas ja lääkäritkään ei oikein tienny mistä vakavat oireet johtui, oireita hoidettiin ja tilanneta seurattiin, oli fyssaria ja lääkäriä jne ja ikä onnneksi paransi. Muistan sen huolen kanssa elämisen. Ei varmaan lohduta mutta ajattelen sinua lämmöllä ja toivon elämääsi kaikkea mahdollista hyvää!
Kiitos - kyllä se itseasiassa vähän tuntuu lohduttavan. Myötätuntosi ja ymmärryksesi tuntuu vähän lievittävän yksinäisyyttäni. En voi puhua kenellekään tosielämässä, mutta joku kumminkin ymmärtää. Kiitos!
Vierailija kirjoitti:
Mulla tilanteen on aiheuttanut ensin lapsen parantumaton pitkäaikaissairaus, joka vaikuttaa jokapäiväiseen elämään ja lisäksi aina saa pelätä että tulee joku katastrofi, koska niitäkin epäsäännöllisen säännöllisesti tulee. Sitten isäni kuoli ja äitini masentui ja piti häntä kannatella. Sitten mies paloi loppuun. Olen nykyään perheen ainoa työssäkäyvä, koko taloudellinen rakennelma on minun varassani ja minä olen myös se, jonka pitää ymmärtää ja kantaa vastuu kaikkien kaikista asioista, hoidoista, laillisista velvollisuuksista ja esim talon rakennuksen ylläpidosta. Työni on kohtuullisen hyvin palkattua, mutta hyvin kuluttavaa, vastuullista ja epävarmaa. Koko ala on samanlainen, työpaikan vaihto ei auta mitään - tiedän sen koska olen määräaikaisissa yösuhteissa ja siksi välillä tulee vaihdettuakin.
Olen väsynyt, monella tapaa epätoivoinen, koska rahat ei vaan riitä ja hyvin yksinäinen. En saa nukuttuainulla on siihen unilääkkeitä, mutta toisaalta en uskalla syödä niitä, koska jotain riippuvuusongelmaahan tähän juuri vielä kaivataankin kaiken muun lisäksi! Sitäpaitsi ne eivät auta. Vaikka nukkuisin koko yön, olen silti väsynyt. Minulla ei ole ketään, kenelle voisin tästä puhua, koska minä olen se, joka kantaa muiden huolet. Terapiaan ei ole rahaa, eikä tämä sitäpaitsi puhumalla miksikään muutu.
Eikä millään muullakaan tavalla. Vihaan kaikkia niitä, jotka sanovat, että pane asiasi kuntoon. Miten? Luuleeko joku, että en olisi yrittänyt saada lapselle kaikkea mahdollista hoitoa ja tukea? Että jostain löytyisi joku käärmeöljy, joka sen parantaisi? Vai meinaatteko, että mun pitäisi jättää se oman onnensa nojaan? Antaa kuolla pois? Sittenhän minusta vasta onnellinen tulisi! Sama miehen kohdalla. Rakastan sitä, vaikkei se enää pystykään varsinaisesti vastuuta kantamaan. Auttaa se toki kotitöissä sen mitä pystyy.
En minä tiedä, onko tätä tilannetta mahdollista mitenkään ratkaista. Kai meidät kaikki kulutetaan ennen pitkää loppuun. Minä nyt ainakin tiedän, mihin kulun.
Kiitos tämän kokemuksesi jakamisesta <3 Päätit sen sanomalla "Kai meidät kaikki kulutetaan ennen pitkää loppuun. Minä nyt ainakin tiedän, mihin kulun." Ajattelen usein nykyään näin, elämä kuluttaa minut vääjäämättä loppuun. Vaikka kuinka olen kantanut vastuuta ja yrittänyt tehdä oikein, auttaa lähimpiäni (itseni liian usein unohtaen ja mistä tämä romahduksenikin johtuu), niin tuntuu, ettei maailma tai elämä anna takaisin ja armahda. Tässä liian lujaa pyörivässä oravanpyörässä juoksee siihen asti kunnes siihen läkähtyy ja siihen kaikki loppuu.
Viimeiset reilut viisi vuotta olen kulkenut äärilaidalla elämänhaasteiden suhteen ja nämä viimeiset reilu kaksi vuotta lopullisesti. Ei tullut eikä tule aikaa, jolloin saisi hengähtää vaan elämä haastaa koko ajan suuremmilla panoksilla. Nyt koitan katkaista tämän jatkumon ennenkuin oikeasti lopun tässä kuviossa tai menetän lopullisesti elämänhaluni. Rahaa ei ole mihinkään ylimääräiseen, terapiaan menemisestä itse maksavana on turha kuvitellakaan. Koitan siis pysyä mukana omin keinoin sekä muutaman lähimmän tukemana. Silti en voi kaataa tätä koko ajan heillekään, eikä tähän henkilökohtaiseen tuntemusten kirjoon taida olla pääsyä kuin samanlaista kokeneilla. Nähtäväksi jää, miten tästä selviää ja olenko joskus selvemmillä vesillä niin, ettei sama pakahduttava ahdistus vyöry päälle, kun joku asia liippaa tätä liian läheltä tai joudun olemaan jonkin näihin asioihin liittyvien yksityiskohtien kanssa tekemisissä. Nyt tunnetila nousee hetkessä ja vie mukanaan.
Ap
Tarvitset lepoa, niin keho kuin mieli. Ei tuossa tilanteessa voi jatkaa töitä ja elämää tehden pakolliset jos haluat toipua. Täysi lepo,eli älä tee mitään, niin muutamien kuukausien jälkeen ahdistus alkaa helpottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tarvitset lepoa, niin keho kuin mieli. Ei tuossa tilanteessa voi jatkaa töitä ja elämää tehden pakolliset jos haluat toipua. Täysi lepo,eli älä tee mitään, niin muutamien kuukausien jälkeen ahdistus alkaa helpottaa.
En todella tiedä, olisiko täysin ilman mitään tekemistä hyvä jäädä tässä tilanteessa. Huolet tuntuvat ottavan tilansa nimenomaan hetkissä, jolloin on liikaa aikaa miettiä. Pelkään ajatusta, että jäisin töistä kokonaan pois ja nuo ajatukset valtaisivat pään 24/7. Töissä saan olla edes ajoittain pakosti niistä erossa.
Pikkulapsiarki, ongelmat parisuhteessa (+työ) uuvuttivat. Ei siinä auttanut kuin olla itse hetki kotona ja lapset jatkoivat hoidossa.
Mua helpotti kun alkoikin kesäloma sitten ja parisuhdekin voi paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap lienee juttua kalasteleva toimittelija otsikosta päätellen.
Suvussa tapahtuneen kuoleman jälkeinen p E D o filiatapausten selviäminen ja selvittäminen. Luuytimiin yltänyt järkytys, romahdus. En asunut silloin Suomessa, joten kahden maan välillä ramppaaminen sekä opiskelut. Tämä aiheutti burn ostin, en pystynyt kunnolla keskittymään mihinkään seuraavaan vuoteen tai kahteen, sain kuitenkin ammattiapua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap lienee juttua kalasteleva toimittelija otsikosta päätellen.
Voi kun olisinkin, mutta ikävä kyllä tämä on ollut elämääni jo pitkään. Kaipaan kokemuksia selviytymisestä tästä kaikesta, jotta jaksaisin roikkua mukana ja uskoa, että tämä voi joskus helpottaa...
Yks samoja kokenut kirjoitti:
Omat tarpeet ja tunteet on hyvä oppia nimeämään vaikka päiväkirjaa kirjoittamalla. Ja se rajan veto! Se on yks tärkeimpiä mitä ite opin kriisissä, missä kulkee mun rajat. Opin sanomaan EI, mikä ollut tämmösellä kiltillä tytöllä yks vaikeimpia asioita oppia.
Tämä lienee suurin ja tärkein oppi tässä romahduksessa itsellenikin. En tiedä olisinko ikinä muuten oppinut kuin tämän romahduksen kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse koen palaneeni loppuun viimeisten kahden vuoden aikana muista kuin työperäisistä syistä.
Näinä viime vuosina hirvittävät ja traumaattiset tilanteet ovat seuranneet toistaan, ihmisiä on sairastunut ja kuollut, joutunut pitkäaikaisen vainon kohteeksi ja pahoinpidellyksi, minulle on soittanut milloin ensihoito keskellä yötä, milloin itsemurha-ajatuksen kanssa kamppaileva läheinen. Olen ollut tukena poliisilaitoksella, olen kuunnellut raiskauksen uhrin lohdutonta kertomusta. Normaalisti elämääni ei ole kuulunut mitään tällaista, en ole esimerkiksi kriisityöntekijä tms. Nämä ihmiset eivät ole edes olleet keskenään tuttuja, vaan jostain syystä samanaikaisesti kamalia asioita on vaan tapahtunut läheisilleni. Omassa elämässäni olen kokenut samalla syvää surua lemmikkieni yllättävistä kuolemista, odottamattomia taloudellisia kriisejä, melkein ylivoimaista stressiä siitä, miten voin ikinä selviytyä tästä kaikesta. Olen kokenut myös pelkoa siitä, että vaino ja pahoinpitelyn uhka suuntautuu minuun. Vaikka olen yrittänyt huolehtia itsestäni, en jaksa enää tehdä sitäkään kovin hyvin. Aina kun olen luullut, että nyt asiat menevät parempaan suuntaan, jotain kamalaa on taas tapahtunut.
Yritin hakea apua työterveydestä, mutta en saanut sairauslomaa, ainoastaan keskusteluapua muutaman kerran työpsykologin kanssa. Se ei auttanut mitään, tilanteeni on sellaisen kevyen avun ulottumattomissa. Minulla ei ole yksinkertaisesti mitenkään varaa lyhyt- tai psykoterapiaan, vaikka se olisi miten hyvä ja tarpeellinen investointi. Voisin yrittää hakea kunnalliselta kelan korvaamaa terapiaa, mutta siinäkin on omavastuu, ja prosessi kuulostaa aika raskaalta. En jaksa lähteä yrittämään sitäkään.
Olen pitänyt päiväkirjaa, käyttänyt kaikkea mahdollista ilmaista itseapuohjeistusta ja kriisipuhelimia, mitkä olen löytänyt. Olen puhunut asioista läheisilleni sen verran, minkä voin, mutta iso osa kaikesta tapahtuneesta on mielestäni luottamuksellista, enkä halua kenenkään tunnistavan vahingossakaan asianosaisia henkilöitä. Olen edelleen hirveän yksin näiden asioiden kanssa ja hirveän väsynyt. Minulla on hyvä turvaverkko ja ystäviä, mutta en pysty jakamaan näitä asioita heidän kanssaan parantavalla tavalla. Ja osa niistä turvaverkkoni ihmisistä on nyt poissa lopullisesti.
En osaa antaa neuvoja, mutta vertaiskokemuksen ehkä voin antaa. Paljon voimia kaikille väsyneille.
Vierailija kirjoitti:
Itse koen palaneeni loppuun viimeisten kahden vuoden aikana muista kuin työperäisistä syistä.
Näinä viime vuosina hirvittävät ja traumaattiset tilanteet ovat seuranneet toistaan, ihmisiä on sairastunut ja kuollut, joutunut pitkäaikaisen vainon kohteeksi ja pahoinpidellyksi, minulle on soittanut milloin ensihoito keskellä yötä, milloin itsemurha-ajatuksen kanssa kamppaileva läheinen. Olen ollut tukena poliisilaitoksella, olen kuunnellut raiskauksen uhrin lohdutonta kertomusta. Normaalisti elämääni ei ole kuulunut mitään tällaista, en ole esimerkiksi kriisityöntekijä tms. Nämä ihmiset eivät ole edes olleet keskenään tuttuja, vaan jostain syystä samanaikaisesti kamalia asioita on vaan tapahtunut läheisilleni. Omassa elämässäni olen kokenut samalla syvää surua lemmikkieni yllättävistä kuolemista, odottamattomia taloudellisia kriisejä, melkein ylivoimaista stressiä siitä, miten voin ikinä selviytyä tästä kaikesta. Olen kokenut myös pelkoa siitä, että vaino ja pahoinpitelyn uhka suuntautuu minuun. Vaikka olen yrittänyt huolehtia itsestäni, en jaksa enää tehdä sitäkään kovin hyvin. Aina kun olen luullut, että nyt asiat menevät parempaan suuntaan, jotain kamalaa on taas tapahtunut.
Yritin hakea apua työterveydestä, mutta en saanut sairauslomaa, ainoastaan keskusteluapua muutaman kerran työpsykologin kanssa. Se ei auttanut mitään, tilanteeni on sellaisen kevyen avun ulottumattomissa. Minulla ei ole yksinkertaisesti mitenkään varaa lyhyt- tai psykoterapiaan, vaikka se olisi miten hyvä ja tarpeellinen investointi. Voisin yrittää hakea kunnalliselta kelan korvaamaa terapiaa, mutta siinäkin on omavastuu, ja prosessi kuulostaa aika raskaalta. En jaksa lähteä yrittämään sitäkään.
Olen pitänyt päiväkirjaa, käyttänyt kaikkea mahdollista ilmaista itseapuohjeistusta ja kriisipuhelimia, mitkä olen löytänyt. Olen puhunut asioista läheisilleni sen verran, minkä voin, mutta iso osa kaikesta tapahtuneesta on mielestäni luottamuksellista, enkä halua kenenkään tunnistavan vahingossakaan asianosaisia henkilöitä. Olen edelleen hirveän yksin näiden asioiden kanssa ja hirveän väsynyt. Minulla on hyvä turvaverkko ja ystäviä, mutta en pysty jakamaan näitä asioita heidän kanssaan parantavalla tavalla. Ja osa niistä turvaverkkoni ihmisistä on nyt poissa lopullisesti.
En osaa antaa neuvoja, mutta vertaiskokemuksen ehkä voin antaa. Paljon voimia kaikille väsyneille.
Miten sinä jaksat tuota kaikkea? Koetko päässeesi yhtään jaloillesi missään vaiheessa? Mikä saa sinut jaksamaan päivästä toiseen kaiken tapahtuneen jälkeen?
Kovasti jaksamista ja kaikkea hyvää toivon sinulle kaiken kokemasi jälkeen <3 Koitetaan jaksaa!
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla laukesi uupumus vuosi sitten. Olin ollut kolme vuotta henkisesti ja taloudellisesti hyväksikäyttävän päihderiippuvaisen kumppani. Saatiin 2 lasta, joista nuorempi kehitysvammainen. Nyt erosta 2 vuotta. Ero oli vaikea ja eksä kohteli mua sen jälkeenkin huonosti. Siihen päälle vielä opiskelujen jatkaminen. Oon myös lapsesta asti kokenut ahdistusta ja paniikkikohtauksia välillä, ollut herkempi kuin muut.
Uupumuksen laukeaminen toi sydämentykytyksiä ja hakkaamista, tunnetta että kuolen, painajaisia, masennusta, kohtauksia joissa koin että aivot on lukossa, fyysistä heikkoutta, herkistymistä stressille. En enää tunnistanut itseäni. Toipuminen jatkuu. Nyt en oo opiskellut 3 kuukauteen ollenkaan. Sitä ennen tehnyt muutaman kurssin vuoden aikana. Olo on paljon parempi mutta ei normaali. Haen pitkäaikaiseen terapiaan.
Stressaava työ ja vaativan omaisen hoito vei burnikseen. Aloin parantua, kun läheinen kuoli (ei ollut enää voimia huolehtia) ja työkin vaihtui työttömyyteen. Läheinen olisi ollut varmasti elossa, jos olisin jaksanut tapella hoitoresursseista.
Vielä on raskasta, kun muut omaiset syyllistävät minua hänen kuolemastaan, vaikka on muutama vuosi kulunut. Asuttiin silloin Jenkeissä, mutta burniksen aikoihin nukuin kirjaimellisesti joka päivä 20-22h, eikä keho palautunut. En saanut itse tarpeeksi apua, eikä sukulaisilla ollut varaa muuttaa tähän maahan katsomaan läheisen perään. Läheinen taas ei halunnut muuttaa takaisin Suomeen.
Ensinnäkin se vaatii pitkän toipumisajan...
Vuoden tai kaksi ...kerron tämän omasta kokemuksesta..kaikenlainen henkinen kuormitus ja stressi aiheuttaa ahdistusta helposti sellaisia tuntemuksia joita ei ennen burn out tilannetta ollut..
Myöskin kiinnostus ja innostus häviää kaikkeen ja elämä muuttuu pelkästään lamaantuneeksi olemiseksi...tälläistä on elämä loppuun palaneella..
Parannuskeinoa on irrottautuminen kaikesta menneestä ja vältettävä stressiä aiheuttavia henkilöitä ja tilanteita..siksi muutto rauhalliselle paikoille voi auttaa ja harrastamalla yksinkertaisia asioita kuten esim
Pyöräilyä,kalastusta,pelejä yms.lenkkeilyä
Alue: Aihe vapaa
Ap:n tilanne kuulostaa hyvin tutulta. Mulla tässä on mennyt jo lähemmäs viisi vuotta tuollaisissa tiloissa. Kyseessä eroon liittyvät asiat jotka tuntuvat traumatisoineen ja vieneen kaiken jaksamisen eikä mieli tai keho ole vielä toipunut. Olin masentunut aiemminkin mutta tuon jälkeen olen jotenkin luovuttanut elämän suhteen, eristäytynyt ihmisistä ja lähes joka päivä aggressiiviset ja itsesyytöksiä täynnä olevat pakkoajatukset kiertävät kehää ja siitä on vaikeaa irrottaa. Terapeuttia tuntuu olevan mahdoton löytää ja olen melkein luovuttanut senkin suhteen. Olen tilanteessa jossa ei oikein enää näe syitä hakea apua kun ei näe tulevaisuudessa mitään minkä vuoksi kuntoutuisi. Töissä onneksi pystyn käymään vaikka ahdistus välillä vaikeuttaa sitäkin.
Ei mitään lohduttavia sanoja sinulle ap muuta kuin että älä anna elämäsi valua hukkaan tällä tavalla.