Lue keskustelun säännöt.
Se, kun et ole kenellekään merkityksellinen
15.07.2022 |
Missä vaiheessa olette päässeet sinuiksi asian kanssa, että ei ole ketään, jolle olisit tärkeä tai edes jotakuinkin merkityksellinen? Ketään ei kiinnosta oikeasti. Ja itse ei jaksa muodon vuoksi pitää yhteyksiä yllä.
Helpottaako, kun viimein luovuttaa ja tajuaa, että on täysin yksin?
Kommentit (46)
Koiran avulla saa ystäviä, ns. koirakavereita. Niitä voi olla paljon ja tapaa joka päivä. Itsestä on kiinni haluaako niihin tutustua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä tiedän joka ainoa päivä ja monta kertaa päivässä olevani jollekin merkityksellinen ja tärkeä. Nimittäin mun koiralleni. Ei tarvitse kuin käydä viemässä roskat ja se on iloisena häntä heiluen ovella vastassa.
Just meinasin sanoa että jos jakaa kämppänsä karvakorvan kanssa, ei ole samalla lailla yksin. Sille voi höpöttää hyvällä tuulella ja sen turkkiin voi itkeä murheitaan. Voi kuinka moni tässäkin maassa niin tekee.
Mulla oli joskus kymmenen vuotta sitten jakso kun en kestänyt ajatusta yksinolosta. Huonostihan siinä kävi. Tartuin väärään tyyppiin ja toiveajattelin hänet miksi tarvitsin.
Pakenin vain omien mörköjeni kohtaamista.
Nyt en tuota virhettä enää tee.
On suurta vapautta tajuta selviävänsä itsekseen.
Tähän kaikki erakot nojaavat. He hyväksyvät myös kuolevansa aikanaan. Ennen muuta he ovat itselleen tarpeeksi arvokkaita, heillä on käsitys tiestään ja valinnoistaan. Pelokas tarrautuminen vai oma vapaus? Ehkä välimuotojakin on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keski-iässä viimeistään katoavat ne vähätkin ystävät.
Päinvastoin, nyt on alkaneet eronneet yksinäiset ottaa uudelleen yhteyttä, joista ei ole kuulunut mitään vuosiin.
Totta. Keski-iän jälkeen sosiaalinen elämä vilkastuu kummasti, jos vain haluaa.
Moni jää leskeksi, eroaa, lapset ovat lentäneet pesästä, on elämänkokemusta jakaa , jne. kaivataan juttukaveria tai reissaamaan, risteilylle, lenkkikaveriksi..
Tämä on viime aikoina todella iskenyt vasten kasvoja! Sen vaan huomaa, että ketään ei oikeasti kiinnosta ja olet täysin yksin. Tämä masentaa todella, minulla ei oikeasti ole ketään, oman perheeni lisäksi. Kaipaisin todella ystäviä oman perheen ulkopuoleltakin, mutta en löydä:(
Minun ristini taas on se että kukaan perheestäni ei välittänyt oikeasti toisistaan. Olimme täysin sotkeutuneet toisiimme ja suunnilleen murhanhimoisia.
En ole oikein kyennyt sitten luomaan terveitä ihmissuhteita tuolta pohjalta. Olisinkin joku pervo niin voisin keulia poikkeavuudellani, kun se on nykyään niin muodikasta. Mutta ei, olen niin kalkkis etten osaa myydä itseäni jollain vähemmistöstatuksella. Mitä nyt vaan olen luonnehäiriöisten vanhempieni hylkäämä ja sitä kautta melko lailla kykenemätön päästämään ketään lähelleni.
Olen siis tottunut pakon kautta viettämään paljon aikaani yksin. Nykyään en enää mieti asiaa kauheasti esim reissatessani. Osaan pitää itsestäni huolen ja hoitaa asiani eli jollain tasolla olen aikuinen. Intiimit tunnesiteet ovat sitten hepreaa. Kauheita draamoja kokeiltuani tuntuu että yksinolo ei ole suinkaan se huonoin vaihtoehto.