Olen vasta 33v, mutta ollut jo ainakin 20 hautajaisissa

Oma sukuni on iso, muutamat hautajaiset ovat olleet miehen sukulaisten hautajaisia. Suurin osa on kuollut vanhuksina, 80-100 vuoden välillä, mutta useampi 60-vuotiaskin on kuollut sairauden uuvuttamana. 40-vuotias tapaturmaisesti. Itken aina hautajaisissa, yritän aina pidätellä, mutta en kertakaikkiaan pysty itkua estämään. Kaiken lisäksi nämä kuolleet ovat kaikki olleet äärimmäisen ystävällisiä (ainakin minulle) ja tuntuu niin väärältä varsinkin silloin kun elämä loppuu ennen kuin on edes eläkkeelle päästy.

Mutta olen huomannut, että nämä lukuisat hautajaiset ja läheisten kuolemat ovat herättäneet sisälläni voimakkaan elämänhalun. En pidä enää mitään, enkö yhtäkään päivää itsestäänselvyytenä. En enää ajattele "sitten joskus tulevaisuudessa". Toteutan suunnitelmia nopealla aikataululla, jos koen, että se on itselleni tärkeää ja lisää hyvinvointiani. Katson omia vanhempiani, miestäni, lapsiani, sukulaisiani, oikeastaan kaikkia ihmisiä eri silmin. Olen oppinut arvostamaan ihmisiä ja kokemuksia ihan eri tavalla. Uskallan nykyään katsos ihmisiä silmiin kun puhun ja liikutun kaikesta pienestä ja kauniista. Eilen tunsin pakahduttavaa onnea kun pyöräilin kesäillassa ja tunsin tuulen, haistoin kesäiset tuoksut, kuulin elämisen ääniä. En jaksa nipottaa enää siivoamisesta, se on ihan turhaa. Siivotaan sitten, kun tulee vieraita. Muutoin saa lautapelit lojuta pöydillä ja lattioilla, puhtaat astiat voi ottaa suoraan koneestakin käyttöön, pyykkiä pestään sitten kun puhtaat vaatteet loppuu.
Olen alkanut taas leikkiä lasten kanssa ja siinä voi mennä huomaamatta 2h. En enää suorita iltoja vaan vietän ne aina mieheni kanssa. Toteutan hullujakin ideoita, joista olen joskus haaveillut.

Pyhäinpäivänä ja jouluna kierrän haudoilla ja vien kynttilöitä ja kukkia ja kiitän sukulaisiani siitä, että he ovat olleet olemassa elämässäni ja että minä vielä elän.