Lue keskustelun säännöt.
Miksi ihmisille puhuminen tuntuu rakettitieteeltä?
yksin_1993
03.07.2022 |
Miksi en pysty toimimaan normaalisti ihmisten kanssa? Osaako kukaan neuvoa, miten kannattaisi lähteä korjaamaan tätä ongelmaa konkreettisesti?
Päiväkodissa vetäydyin ja piirsin omissa oloissani. Puheenkehityksessäni havaittiin vuoden viivästymä ja kävin jonkun aikaa puheterapiassa 90-luvun lopussa. En muista tästä yhtään mitään, mitä siellä tehtiin, mutta muistan todella hyvin, miten aina ryhmäleikeissä tarhatädit olivat aina jotenkin ärsyyntyneitä siihen, että toimin väärin ja puhuin väärin. Myöskin vanhempani sanoivat, ettei mitään ongelmaa ole.
Ala-asteella jouduin kiusatuksi heti ensimmäisen kuukauden aikana erään toisen tytön toimesta. Hän saattoi sulkea minut pimeään huoneeseen väittäen, että sinne kuolee, hän raapi käsiäni ja repi hiustukkoja päästäni irti. Hänestä oli hulvattoman hauskaa, etten reagoinut oikealla tavalla vaan jähmetyin patsaaksi. Se loppui kun hän muutti muualle. Ala-asteen ajan näitä jähmetyksiä tuli lähes aina kun joku tuli puhumaan kanssani. En muista, mitä edes ajattelin niissä tilanteissa, aivan kuin olisin mennyt jonnekin muualle, vaikka fyysisesti olin läsnä. Sain oudon tytön maineen ja jos joku uusi tyttö tuli luokalle, niin hänelle muistettiin aina mainita, että älä vaivaudu puhumaan tuolle oudolle tytölle.
Vanhemmillani oli päihdeongelma, joten mietin, miten paljon tämä on vaikuttanut siihen, etten oppinut sosiaalisia taitoja. Vanhempani tulivat muiden ihmisten kanssa hyvin toimeen.
Yläasteella en enää jähmettynyt, pystyin puhumaan, jos joku kysyi jotain. Mutta muuten olin mielummin hiljaa, enkä halunnut puhua muille siinä pelossa, että mokaan ja joudun kiusatuksi.
Lukiossa sain pari kaveria, mutta he eivät halunneet koskaan olla tekemisissäni koulun ulkopuolella. He kuitenkin itse tapasivat toisiaan koulun ulkopuolella.
Nyt työelämässä on ollut monen moista ongelmaa. Olen välillä itsekin hämmentynyt, että mitä tässä välissä on tapahtunut. En oikein hahmota omaa käytöstäni. Ensin tulen toimeen henkilön kanssa ja seuraavaksi huomaan, että sanottuani jotain henkilön naama venähtää järkytyksestä tai kummastuksesta. En tiedä, tätä on vaikea selittää.
En oikein hahmota, miten tämä sosialisointi toimii. Jotenkin se tuntuu niin vieraalta ja vaikealta. Tauolla olen omissa maailmoissani, koska se tuntuu turvalliselta.
Kävin terapiassa 2010-luvun alussa ja terapeutti sanoi, ettei minulla ole sosiaalista ongelmaa, että olen kuvitellut sen päässäni ja ettei minun kannata tehdä siitä ongelmaa, noh, koska sitä ei kuulemma ole. Terapeutin mielestä kommunikoin normaalisti. Keskityimme sen muutaman vuoden ajan lasiseen lapsuuteeni, mutta emme koskaan sosiaalisiin taitoihini. Olen puhunut tästä lääkärinkin kanssa, mutta hän sanoi lähes samaa, että ihan normaalisti sä siinä mulle puhut.
En tiedä. Kunhan avaudun. Oli taas vaikea päivä töissä kun olin taas pilannut jonkun päivän pelkällä olemassa olollani. :( Näin mulle sanottiin, että päivä pilalla kun sua näkee ja ilmeestä päätellen ei vitsaillut asiasta.
Loppuun mainitsen, ettei tosiaan ole ollut kavereita sen lukion jälkeen. Eli 12 vuoteen. Toki näen sisaruksiani välillä ja käyn töissä eli en ihan erakko ole kuitenkaan.
Kommentit (10)
Sama. En todellakaan tiedä mikä mua vaivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko se mielestänne asiallista että penskoja viedään prideen ei olisi mennyt läpi normaalissa Suomessa
Vierailija kirjoitti:
Sama. En todellakaan tiedä mikä mua vaivaa.
Sinulla on vaikeuksia vuorovaikutuksessa. Harkitse jotain sosiaalista harrastusta, kuorolaulu on hyvä jos se muuten kävisi.
Samoja juttuja, veikkaan olevani jollain autismin kirjolla. Etenkin nykyään minun on vaikea saada mitään ns yhteyttä ihmisiin, kaikki tuntuvat kuin joltain roolihahmon esittäjiltä ja luulen usein että ihmiset vitsailevat puhuessaan jostain mutta he ovatkin ihan vakavissaan.
Jos se "vika" ei ole sinussa aina. Olette ehkä erilaisia, eri maailmankuva, eri tavoitteet, kommunikointitapa tai arvomaailma. Ja muilla käytös ei ole aina sopivaa. On paljon ihmisiä joilla ei ole tilannetajua tai psykologista kykyä tms. Eivät ymmärrä Oikein mitä sanot. Tai tahallaan joku sanoo, jos tuskastuu. Jos joku sanoo että päivä pilalla, niin älä ole sellaisen seurassa ja hän ei ole sinun. Katso erityyppistä seuraa, samantyyppistä, sopivaa. Ehkä paikkakunta ei ole otollinen kontakteille. Mutta niitä voi vielä löytyä kyllä, jostain. Joskus tulee vielä messutapahtumia, jokin kiinnostus voi yhdistää, ulkomaat jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samoja juttuja, veikkaan olevani jollain autismin kirjolla. Etenkin nykyään minun on vaikea saada mitään ns yhteyttä ihmisiin, kaikki tuntuvat kuin joltain roolihahmon esittäjiltä ja luulen usein että ihmiset vitsailevat puhuessaan jostain mutta he ovatkin ihan vakavissaan.
Joillakin voi olla niinkin päin että joku vitsailee usein, mutta toinen ottaa sen kirjaimellisesti ja tosissaan. Ja se luuleva voi olla autismin kirjolla lievästi, mutta ihan tavis muuten. Että jotkut kyllä vitsailevat mutta kukaan ei tajua sitä. :/
Olisitko lievästi autistinen? Autismin kirjo on tosi laaja. Eikä 90-luvulla puhuttu mistään nepsy-lapsista samalla tavalla kuin nyt. Hyvä jos olet käynyt terapiassa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaisi varmaan nyt hieman miettiä, mutta älä jää vellomaan, mitä olet sanonut, kun joku on selvästi loukkaantunut?
Tuota voi myös kysyä ihmiseltä, kun niin tapahtuu ja sen huomaat. "sanoinko nyt jotain väärin?" ja pahoitella, vaikka et itse kokenut sanoneesi mitään outoa.
Samoin voi uusille ihmisille kertoa ihan suoraan, että sinulla on hieman vaikeuksia sosiaalisessa kanssa käymisessä ja toivoisit, että toinen sanoo, jos puhut kummia.
Mutta älä jää noihinkaan kiinni, että toistelet ja tarkkailet koko ajan omaa käytöstä.
Usein se, että valmiiksi odottaa toisen olevan vähän erikoinen, niin antaa enemmän anteeksi outoa käytöstä. Uskon, että tämän vuoksi useat oudot tyypit myös pukeutuu erikoisesti, tulee jo valmiiksi sellainen eksentrinen fiilis ja ihmiset on "no tuo Ritva on sellainen taiteilijasielu, niin siksi puhuu tuommoisia"
Itselleni on ihmisille puhuminen myös vaikeaa. Joskus teini-ikäisenä ja varhaisaikuisena olin sosiaalisesti aina totaalisen ulkopuolinen. Sitten päätin opetella jonkinlaisen taidon ihmisiä seuraamalla, sekä yrityksen ja erehdyksen kautta. Edelleenkin keskustelut ovat mielestäni hyvin sekavia ja vaikeita tulkita, mutta osaan nykyisin riittävän luonnollisesti sanoa asioita jotka sopivat käytävään keskusteluun. Homma toimii käytännössä niin, että en sano mitä mieleen tulee, vaan poimin "kirjastosta" sopivan kommentin.
Pari esimerkkiä - Työkaverini kysyi sopiiko hänen uusi paitansa tiettyjen housujen kanssa. Ainoa mitä mieleeni tuli, oli kysymys siitä että miten paidan ja housujen "sopivuus" toisiinsa voidaan arvioida kun minä en mitenkään näe "huonompia" tai "parempia" yhdistelmiä, ainoastaan erilaisia. Sanoin sitten siinä kuitenkin että "minun mielestäni noi sopii tosi hyvin yhteen". Toinen esimerkki tuli työpaikan kahvipöydän keskustelusta, missä ihmiset hölisivät jotain miksi on hyvä tai huono liittyä NATO:on. Minä ainoastaan mietin ettei minulla ole ollenkaan riittävästi tietoa tai osaamista arvioida arvioida mitä kaikkea NATO:sta saattaa seurata. Siihen tilanteeseen ei ollut mitään sopivaa kommenttia, joten en sanonut mitään.
Elämässäni minulla on äitini ja siskoni lisäksi kaksi ihmistä joiden kanssa voin keskustella luontevasti ilman mitään ongelmia. Olen aina joskus kokeillut tätä ns. omana itsenäni oloa muiden ihmisten kanssa, mutta keskustelut loppuvat aina hyvin nopeasti.
Älä yritä Suomen kansa hyväksyy YK agendan priden ja kaiken tälläisen en suosittele