Muita, jotka inhoaa nykyaikaa?

Minusta taas nykyaika tuntuu hyvältä. Nuorena roolit ahdisti. Nyt tuntuu, että nuoret aikuiset on tosi fiksuja ja ne asiat, joissa tunsin itseni poikkeavaksi, on nyt hyväksyttyjä.

Minä jo viime vuosikymmenellä ajattelin, että 2020-luvusta tulisi semmoinen hieno ja loistokas "roaring 20's" kuten 1920-luku kuulemma on ollut, mutta pettymys on jo nyt valtava :/

Tuntuu että nykynuoret ovat tosi huonossa kunnossa, kokemusta on.

Mun elämäni on nyt parempaa kuin 10-15 vuotta sitten. Ei elämäni tosin silloinkaan ollut mitenkään huonoa, mutta olen iloinen, kun olen kasvattanut lapseni aikuisiksi ja he pärjäävät omillaan. Lisäksi tässä hetkessä ilahduttaa se, ettei eläkepäivät ole enää jossain kaukana horisontissa vaan alkavat jo muutaman vuoden päästä. 

Inhoan somea ja sitä että ihmiset ovat koko ajan puhelimella tai kuulokkeet päässä.  Ulkonäkökeskeisyys on saavuttanut järkyttvävät mittasuhteet, on tekoripsiä, kumihuulia, silareita, joita sitten kuvataan koko ajan. Jonninjoutavia tubettajia ym. pidetään jonain idoleina.

Kaikilla on vain oikeuksia ei velvollisuuksia. Peruskoulu on päästetty rapautumaan. Ravintolassa pitäisi puhua englantia. Jne. jne. En pidä nykyajasta.

Kaikista viestintäpalveluista ym. huolimatta ihmiset ovat yksinäisempiä kuin koskaan. Suomessakin on mieletön määrä masennuslääkkeiden käyttäjiä. Yhteisöllisyyttä ei ole, paitsi jotain some-skeidaa.

Vierailija kirjoitti:

Inhoan somea ja sitä että ihmiset ovat koko ajan puhelimella tai kuulokkeet päässä.  Ulkonäkökeskeisyys on saavuttanut järkyttvävät mittasuhteet, on tekoripsiä, kumihuulia, silareita, joita sitten kuvataan koko ajan. Jonninjoutavia tubettajia ym. pidetään jonain idoleina.

Kaikilla on vain oikeuksia ei velvollisuuksia. Peruskoulu on päästetty rapautumaan. Ravintolassa pitäisi puhua englantia. Jne. jne. En pidä nykyajasta.

Kaikista viestintäpalveluista ym. huolimatta ihmiset ovat yksinäisempiä kuin koskaan. Suomessakin on mieletön määrä masennuslääkkeiden käyttäjiä. Yhteisöllisyyttä ei ole, paitsi jotain some-skeidaa.

Somea ei ole mikään pakko seurata. Ei varsinkaan tubettajia tai instassa ulkonäköään esitteleviä. Noin ylipäätään elämä on mukavampaa, kun ei ole kovin kiinnostunut siitä, miten muut ihmiset elävät omaa elämäänsä. Peruskoulusta ja ravintoloista olen kanssasi samaa mieltä. Yksinäisyys taas on aika monisyinen ongelma. En tiedä, mitä tarkoitat nyt yhteisöllisyydellä, mutta mietin vain, miloin sellaista on ollut. Tai no ehkä maaseudulla, mutta olen jo 61v ja asunut koko elämäni pääkaupunkiseudulla enkä muista, että mun elinaikanani olisi ollut muuta yhteisöllisyyttä kuin sukulaisten välinen. Ei siis mitään naapureiden välistä yhteisöllisyyttä tms ollut ainakaan kerrostaloissa. 

Aina on lupa olla elämättä.

Osaatpa taas ajatella laajasti! Eihän se, että joku ihminen ei seuraa somea, poista somea ja sen vaikutusta ympäristöön ja näin ollen siihenkin ihmiseen joka ei siellä ole... hohhoijaa. Käsityskykysi on hyvin rajallinen.

Kyllä meillä ainakin 80- ja 90-luvuilla oli kerrostalossa naapureiden kesken yhteisöllisyyttä, illanviettoja, kutsuttiin juhliin ym.

Some varmaan saa sen aikaan miksi nuoret voivat huonosti, ei eroteta todellisuutta ja insta on myös kotirauhan häirintää koska miksi pitää saada tietää koko ajan mitä joku tekee? Esim puolisot jne. Ihme jos ahdistaa, koska toiseen ei voi luottaa.

Kertoo kyllä puolisostakin, jos ei voi luottaa.

Työelämä on stressaavaa. Pitäisi olla supersuorittaja, tietää kaikesta kaikki. Aikataulut vedetty äärimmilleen ja tuotantotavoitteet aivan liian korkealla..

Vierailija kirjoitti:

Osaatpa taas ajatella laajasti! Eihän se, että joku ihminen ei seuraa somea, poista somea ja sen vaikutusta ympäristöön ja näin ollen siihenkin ihmiseen joka ei siellä ole... hohhoijaa. Käsityskykysi on hyvin rajallinen.

Kyllä meillä ainakin 80- ja 90-luvuilla oli kerrostalossa naapureiden kesken yhteisöllisyyttä, illanviettoja, kutsuttiin juhliin ym.

Okei, no meillä taas ei  ole ollut tuollaisia kerrostalonaapureiden keskeisiä illanviettoja ja juhlia. Ja olen asunut aika monessa kerrostalossa elämäni aikana. Sen vuoksi mietinkin, mitä yhteisöllisyydellä tarkoitetaan. Mutta tarkoitit siis erilaisia juhlia ja illanistujaisia. Ei kyllä ole mun kohdalleni osunut sellaistakaan yhteisöllisyyttä, että olisi voinut pyytää naapuria käymään puolestaan kaupassa tai edes lainaamassa kupillisen sokeria. Hyvä jos pihalla naapurin kohdatessaan tiesi, missä porraskäytävässä tämän asunto sijaitsi. Eli ei oltu niin tuttuja, että olisi järjestetty juhlia naapureille. 

Tämä vuosikymmen on pahin kaikista. Ensin korona ja nyt sodan uhka. En olisi koskaan, en ikinä, voinut edes kuvitella, että sodan uhka koskisi joku päivä myös Suomea. Hankala tässä on enää suunnitella mitään kovin kauas tulevaisuuteen, kun ei tiedä mitä tapahtuu. 

Vierailija kirjoitti:

Osaatpa taas ajatella laajasti! Eihän se, että joku ihminen ei seuraa somea, poista somea ja sen vaikutusta ympäristöön ja näin ollen siihenkin ihmiseen joka ei siellä ole... hohhoijaa. Käsityskykysi on hyvin rajallinen.

Kyllä meillä ainakin 80- ja 90-luvuilla oli kerrostalossa naapureiden kesken yhteisöllisyyttä, illanviettoja, kutsuttiin juhliin ym.

Myönnän ajattelevani kapeasti. En seuraa mainitsemiasi asioita somesta. En seuraa 7-päivää lehteä. En seuraa muutenkaan mitään julkkisjuoruja. Eivätkä nämä asiat sen vuoksi vaikuta mitenkään omaan elämääni. Jos joku tykkää julkaista 200 kuvaa naamastaan päivässä, siinähän julkaisee. Mulla on mun elämäni, mun läheiseni ja ystäväni. Mun kotini ja työni. Mun harrastukseni ja huvitukseni. Ei mun tarvitse olla kiinnostunut tuntemattomien ihmisten elämästä. 

Mutta ehkä somen ongelma onkin se, että osa ihmisistä ei osaa elää ilman somen vaikutusta omaan elämäänsä. Seurataan jotain somejulkkiksia, vaikka vain ärsyynnytään heidän postauksistaan. Ja voihan tässä olla kyse sukupolvierostakin. Oli munkin nuoruudessa naistenlehtiä, Suosikki yms, joissa kerrottiin filmitähtien, kuuluisien muusikoiden yms elämästä, mutta jokainen tavistiina kyllä ymmärsi eron oman elämänsä ja näiden rikkaiden elämän välillä eikä sen paremmin ärsyyntynyt heistä kuin kuvitellut itse saavansa samanlaisen elämän. 

Ennen vanhaan seurusteltiin ja juteltiin kasvokkain kun ei toto pirun somea ollut.

Ei tiedetty masennuksesta mitään.  Lapset leikki isolla porukalla ulkona,  kaikilla oli

töitä ja jotenkin onnellisempaa elämä oli vaikka niukkuuttakin oli.

Vierailija kirjoitti:

Nykyään huonoja asioita on niin paljon, että on jo vaikeaa löytää niitä kivoja juttuja ja hyviä puolia.

Kun jättää uutiset vähemmälle, helpottaa kyllä mutta ei silti poista koronaa, työttömyyttä, pätkätöitä, eriarvoistumista, liikaa ulkkiksia ja levottomuuksia, woke ja muu vastaava, ukrainan sota ja sodan uhka esim.

Tämä vuosikymmen alkoi niin onnettomasti, että ihmettelen todella kun tuommonen sotakin saatiin tähän heti. En voi enää hyväksyä enkä ymmärtää venäläisiä ollenkaan. Ihan psykologisista syistäkin olisi tosi hyvä saada rajalle konkreettinen muuri. Puistattaa noin pahat ihmiset.

No sodan uhka on vallinnut aikaisemmin vielä suuremmassa määrin kuin nyt, ja venäjää/Neuvostoliittoa/Novgorodia Suomessa on pelätty aina. 1991-2022 välinen aika on oikeastaan suomen historian mittakaavassa poikkeuksellinen rauhan aika. Aloita vaikka lukemalla kylmästä sodasta ja Kuuban kriisistä, myös Stanislav Petrov kannattaa googlettaa, mies joka pelasti maailman ydinsodalta.

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan seurusteltiin ja juteltiin kasvokkain kun ei toto pirun somea ollut.

Ei tiedetty masennuksesta mitään.  Lapset leikki isolla porukalla ulkona,  kaikilla oli

töitä ja jotenkin onnellisempaa elämä oli vaikka niukkuuttakin oli.

Suomalaiset on somen myötä kääntyneet täysin sisäänpäin. Perheet eivät juuri asioi missään. Meidät on kuin eristetty toisistamme, ja nuoremmat polvet ovat täysin digitaalisuuden pauloissa. Ei tuosta mitään hyvää voi seurata, kun joka puolella on kauneusfiltteriä ja filtterikauneutta. Koko ihmiskuva on täysin pinnallinen, ja isompaa, kauniimpaa, rahaa, ja pelkkää paskaa pääsääntöisesti. Silti tulevaisuus näyttää potentiaaliselta, sillä teknologiset sovellukset kehittävät asioita seuraavan kymmenen vuoden aikana, mitä emme voi nähdä vielä ja edes kuvitella. Autot ajavat itsekseen ja fossiiiliset jäävät historiaan. Talot kehittyvät huikealla tavalla. Kaikki tämä on mahdollisuus, mutta ihmiset eivät ole kehittyneet yhtään, päinvastoin taantuvat koko ajan toisistaan irti.

Jotenkin tää skuutti-ilmiö on viimeinen niitti. Miksei pyöriä jätetä lojumaan keskelle ajoväyliä tai heitetä ojaan? Myös poikien adhd-diagnoosien (lue: pikkupoikien älypuhelinriippuvuus ja vanhempien kädettömyys) määrä on niin suuri, että monia ihan oikeista adhd-oireista kärsivää aikuista (väsymys, levottomat jalat, aloitekyvyttömyys, apatia) ei  sitten uskota vaan annetaan masennuslääkeresepti.

Inhoan. Ja sitä miten negatiivisten ihmisten ympäröimänä olen.

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan seurusteltiin ja juteltiin kasvokkain kun ei toto pirun somea ollut.

Ei tiedetty masennuksesta mitään.  Lapset leikki isolla porukalla ulkona,  kaikilla oli

töitä ja jotenkin onnellisempaa elämä oli vaikka niukkuuttakin oli.

Seurustellaan ja jutellaan edelleenkin. Omat lapseni ja lähisukuni lapset ovat ikäluokkaa 25-35. Kyllä he tapaavat ystäviään, viettävät yhteisiä mökkiviikonloppuja, järjestävät illanistujaisia jne. Eikä ole älypuhelimet kädessä sukujuhlissakaan. Uskoisin, että kasvatuksellakin on tässä merkitystä. Ja vahempien esimerkillä. 

Tuon lasten leikkimisen olen huomannut itsekin. Teen etätöitä ja mulla on koira. Ulkoilen siis lähialueella milloin mihinkin aikaan vuorokaudesta. Ja näen ikkunastani taloyhtiön pihalle. Yksi syy lasten leikkimättömyyteen on subjektiivinen päivähoito-oikeus. Kun äiti jää äitiyslomalle, isompi lapsi jatkaa edelleen päiväkodissa. Ennen vanhaan ei lasta saanut viedä päiväkotiin, jos äiti tai isä oli kotona. Isompi lapsi jäi automaattisesti kotihoitoon, kun perheeseen syntyi vauva. Ja jotta isompi lapsi ei olisi hyppinyt seinille, lapsen kanssa piti lähteä ulos. Ja siellä oli muitakin äitejä lapsineen. Lapsilla kavereita ja äideillä juttuseuraa. Taloyhtiöiden pihoilla ja leikkipuistoissa oli ihmisiä. Nyt ei enää ole. Isommat lapset ovat päiväkodissa ja äidin vauvojensa kanssa kotona, kauppakeskuksissa kahviloissa tai ties missä. Toinen syy on se, että nykyisin lapsilla on paljon enemmän ohjattua harrastustoimintaa. Ja se harrastustoiminta ei ole kotinurkilla. Lapsia viedään kauemmas harrastuksiin. Lapsia ei ole pihoilla edes vanhempiensa työpäivien jälkeen, koska he ovat harrastuksissa. 

Mä olen eri mieltä masennuksesta tietämisen kanssa. Vielä 1980-luvulla kaikkea psykiatrista hoitoa pidettiin "hullujen hoitona". Ei kehdattu kertoa kenellekään, että olisi tarvinnut apua masennukseensa. Leima, jonka siitä olisi saanut, oli sen verran syrjäyttävä, ettei kukaan halunnut sellaista leimaa otsaansa. Valmistuin kasarin puolivälissä sairaanhoitajaksi ja jo opetuksessa sairaanhoito-opistossa suhtauduttiin psykiatriseen hoitoon ainakin jossain määrin negatiivisesti. Olin tuolloin 6 viikkoa työharjoittelussa Hesperian sairaalassa ja voin sanoa, että "hoito" oli lähinnä potilaiden lääkitsemistä hiljaisiksi. Minusta on hyvä, että masennukseen ja muihinkin psyykkisiin sairauksiin suhtaudutaan nyt hyväksyvämmin. Ihmiset uskaltavat hakea apua. Vaikkei se apu taida edelleenkään olla kovin hyvällä tolalla. 

Töitä oli. Se on ihan totta. Oli paljon sellaisia avustavia työtehtäviä, joihin ei tarvittu edes mitään koulutusta. Itsekin tein kasarin alussa tällaisia töitä. Maailma on muuttunut, itsepalvelu lisääntynyt ja teknologia kehittynyt, joten suurinta saa niistä töistä, mitä aikoinaan tein, ei ole enää olemassakaan. Tein silloisessa HYKS:issä paljon erilaisia sijaisuuksia. Potilasmaksutoimistossa, välinehuollossa, potilasemäntänä, aulavahtimestarina, röntgenkuvien kehittäjänä jne. Näitä töitä ei ole enää. Monilla muillakin aloilla oli töitä, joihin ei tarvittu koulutusta. Ja lisäksi ennen 1990-luvun lamaa suomalaisten asenteet olivat erilaiset. Oli kunnia-asia käydä töissä ja elättää itsensä  ja perheensä. Sossussa asiointi oli lähinnä häpeä. Palkka oli se raha, joka tuli palkkapäivänä tilille. Nykyisin ajatellaan, että palkka on se raha, joka on enemmän kuin mitä yhteiskunnan tuet olisivat. Miinus vielä työssäkäynnistä aiheutuvat kustannukset. Kun palasin esikoisesta vanhempainvapaan jälkeen töihin, sain 200 markkaa kuukaudessa enemmän kuin mitä sain erilaisia yhteiskunnan tukia ollessani  kotona. Mutta ei siihen aikaan olisi ajatellut, että saan vai 200 markkaa kuukaudessa palkkaa kokopäivätyöstä.