Oletko niin yksinäinen, että puhut itseksesi

Puhun itsekseni, en ole yksinäinen.

En huuda, mutta puhun kyllä.

Puhun, en huuda. Yksinäisyyttä en tunne.

Kyllä, puhun joskus itsekseni. Se auttaa hieman paremmin jäsentämään omia ajatuksia, ja keskittymään myös paremmin. Toimii myös tavallaan itsehoitona ja terapiana, koska en käy sellaisissa. Harvemmin huudan. En muista, että olisin niin tehnyt. Jos niin on tapahtunut, niin sitten olen käynyt pahemman kerran ylikierroksella, ollut burnoutissa tms. Mutta en yleensä huuda. 

Miksi tällaista kysytään tällä palstalla?

Miksi ei saisi kysyä tällä palstalla? Jutellaanhan täällä kaikesta muustakin.

Puhun lemmikkirotilleni. Tykkäävät olla touhuissa mukana ja ovat tosi seurallisia niin en tunne oloani yksinäiseksi.

Puhun jatkuvasti.

Puhun. Olen myös aina tehnyt tätä. Joskus seurassa pitää miettiä et ajattelinko vain tuota vai sanoinko sen oikeasti ääneen. :D Tai teams-palaverissa, ja että oliko mulla mikki päällä. Ne itsekseen puhutut jutut ei ole toisten korville useimmiten.

joo-o, puhun, en huuda  

Minäkin puhun itsekseni. En puhu koko aikaa, vaan silloin tällöin. Välillä vain kommentoin asioita ääneen, ja monesti hauskuutan itseäni tilannekomiikalla tai lausahduksilla puuhatessani jotain, vaikka laittaessani ruokaa. Jos opiskelen jotain, tai yritän saada selkoa jostain asiasta, selitän usein sitä ääneen, koska se jotenkin kääntää ajatukset oikeisiin suuntiin vaivattomammin.

En ole silti koskaan tuntenut oloani yksinäiseksi, vaikka vietän paljon aikaa yksin, ja vaikka saatan olla hiljaakin tuntikausia.

Äänen ajattelu on sallittua. 

Ei se ole välttämättä sen merkki, että tuntee itsensä yksinäiseksi, jos ajattelee ääneen.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, puhun joskus itsekseni. Se auttaa hieman paremmin jäsentämään omia ajatuksia, ja keskittymään myös paremmin. Toimii myös tavallaan itsehoitona ja terapiana, koska en käy sellaisissa. Harvemmin huudan. En muista, että olisin niin tehnyt. Jos niin on tapahtunut, niin sitten olen käynyt pahemman kerran ylikierroksella, ollut burnoutissa tms. Mutta en yleensä huuda. 

Miksi tällaista kysytään tällä palstalla?

Aloituksessa kysyttiin nimenomaan yksinäisyyden ja itsekseen puhumisen välisestä yhteydestä, ei pelkästään yksin puhumisesta yleisesti.

Miksi sen kysyminen ihmetyttää sinua?

Vierailija kirjoitti:

Puhun itsekseni, en ole yksinäinen.

Sama

Juu, puhun, mutta en yksinäisyyden vuoksi. Saatan puhua itsekseni seurassakin. 

Ainoastaan kiroilen yksinäni.

Yksinäistä erakkoelämää täällä nyt vain 12 vuotta.

Olen yksinäinen ja puhun tosi paljon itsekseni, olen aina puhunut (aah kasvomaskiaika, kun sai mutista sen alla rauhassa :D). Auttaa jäsentämään ajatuksia, kuten moni muukin on sanonut. Hauskuutan itseäni myös aivan olan takaa aina kun mahdollista ja on yhtään fiilistä, auttaa pysymään pirteämpänä. Laulu ja tanssi liittyy siihen usein mukaan.

Yksinäisyys on syönyt minua jo pitkään ja alan huomata sen tekemiä muutoksia minussa/aivoissani/psyykeessäni/persoonassani. Pelkkä yksin puhuminen ei ole koskaan minua huolestuttanut, mutta siinä vaiheessa kun huomasin häkkilinnun tavoin hakeutuvani tämän tästä pulputtamaan peilin eteen ihmishahmon nähdäkseni, tajusin että on pakko lähteä liikkeelle ja tavata muita ihmisiä.

Eikös kaikenmaailman Einsteinit ja sen sellasetkin ole olleet kovia yksinpuhujia myös ja muutenkin monien silmissä vähän outoja. Sitä se rikas sisäinen maailma teettää.

Kun ajatuksiin tulee ikävä ihminen, haistattelen vaistomaisesti ääneen.