Onko ketaan " muuta" jolla nuorena ei ollut koskaan poikaystavaa eika kukaan halunnutkaan sellaiseksi ja sitten kuitenkin sai ihan hyvan miehen.

31-vuotiaana olen ihanan miehen kanssa naimisissa, mutta silti miesten huomiota ja ihailijoita riittää, huomattavasti enemmän kuin nuorena. Oon joskus miettinyt mistä se johtuu ja tullut siihen tulokseen, että ikä ja elämänkokemus on tuonut itsevarmuutta, joka herättää kiinnostusta. Mene ja tiedä. Mutta tosiaan nuorena on monet itkut itketty, kun ajattelin, etten koskaan saa ketään.

se olikin piiiiitkä suhde. yli kuus vuotta.

Sitte tuli ero ja uuteen törmäsin puolen vuoden päästä ja suhdetta kestäny nyt pari vuotta.



Mutta oli niitä joitakin yhdenillan imutteluita jo ennenkin sitä 16v ikää.. ei siis seksiä vaan semmosta teinisähläystä

Yritystä kylläkin oli sitäkin enemmän;) Niin sitä vaan ensimmäisen seurustelusuhteen kanssa perustettiin perhe ja kai kaksi yksinäistä sutta on löytänyt lajikumppaninsa rakkauden.

Olin teininä nk. vähemmän kaunis, pikku rintainen ja poikamainen. Se ei oikein teinipoikia sytytä. Kun ikää tuli lisää ja pojatkin kypsyi miehiksi, alkoi vientiä riittämään!

niin meni yksiin iät ja kaikki

Nyt tuntuu oudolta, sillä miehet antavat kovasti huomiota, joskus suorastaan pörräävät ympärilläni...niin ne elon lahjat joskus tasoittuvat

Ne silloin luokan pidetyimmät tytöt, kun olen nähnyt, ovat 10 vuotta minua vanhemman näköisiä, hiukan kuluneen oloisia naisia

Muistan kun äitini lohdutti mua teininä, että odota vaan kun pojat kasvaa miehiksi, niin älykkäimmät ei suinkaan ole vaan isojen tissien ym. perään. Ja niinhän se olikin. Nykyään välillä itsekin ihmettelen, miten minusta rumiluksesta tuli näin kaunis aikuinen nainen.

olin ns. suosittu. oli paljon kavereita, paljon myös poikapuolisia kavereita.. taisin olla heille sellainen " hyvä jätkä" .

sellaisia, jotka ei seurustelleet nuorena. Kyllä kuule 16-vuotiaana seurustelu on aika nuorena.

Ja en ymmärtänyt kysymystä väärin.



Minulla oli sellainen olo, että miksi en kelpaa jne.

Aivan samoja fiiliksiä, kuin muillakin tässä ketjussa.



Ja kyllä 95% 16-vuotiaista on ollut ainakin yksi seurustelusuhde.

ja jo 10 vuotta sitten oli aika moni 16 v. tyttö jo jonkun kanssa seurustellut. Näin ainakin meillä päin.

Voi tietenkin olla, että tämäkin on paikkakuntakohtaista. Esim. pikkukylissä voi tilanne olla eri, kuin suurkaupungeissa, joissa näihin asioihin kasvetaan nopeammin.

yläluokka löytää puolison vasta yliopistoaikoina.

vaikka teininä/koulussa/kavereiden keskellä tuntui et miksen minä vaan kaikki muut...



Tuolta minusta ainakin tuntui... itse olin aika ujo ja nyt jälkeenpäin aikuisena on jotkut miehet tulleet sanomaan(kun loppujen lopuks oon heihin tutustunut nyt aikusena vasta..) et he ois olleetkin minusta kiinnostuneita,mut kun en osoittanut mitään kiinnostusta... itse taas luulin,että minusta sen näkee 500km päähän,mut ilmeisesti oon ollut totaalisen väärässä+ et itseluottamus oli silloin ihan nollilla (tähän oli monta ihan pätevääkin syytä...) ja useita iltoja itkin tämän vuoksi.



Eka seurustelusuhde alkoi kun olin 22v!! En ollut ikinä_edes_ suudellut ennen sitä. Tämä suhde meni tauolle,olin tekemisissä muutaman muun miehen kanssa kunnes palasin 23v ekan poikaystäväni luo ja nyt olemme olleet naimisissa 7 vuotta ja meillä on ihanat lapset ja kaikki todella hyvin :)

Kunnes 17v tapasin nykyisen aviomieheni ja meillä nyt 2 lasta, vaikka inhosinkin nuorempana lapsia enkä koskaan voinut kuvitellakaan että mulla sellaisia olisi :)

Minä olin yläasteella se epäsuosittu ja ruma tyttö joka ei saanut poikakaveria. Lukioissa tosin jo muutuin, ja olin " ihan tavallinen" , siis en erityisen kaunis enkä ruma. Nyt olen naimisissa komean ja ennen kaikkea mukavan miehen kanssa. Kunpa olisin tämän tiennyt silloin yläasteella, niin olisi jäänyt monet surut surematta.



Hieman huvittavaa on huomata toisin päin kuinka yksi ystävistäni oli erittäin suosittu yläasteella, ja lukiossakin edelleen aika suosittu, mutta nyt aikuisiällä lihonut sellaiset 40kg, ja muutenkin elämä ei ole mennytkään niin putkeen enää.



Niin muuttuu maailma Eskoseni:)

19-vuotiaana tuli sitten se aviomies kohdalle. Ja oli niiiiiin huono kuin olla ja voi!



Se oikea osui vasta 34veenä kohdalle. Nyt on ihan hyvä. Tai siis tosi hyvä!

niin mä taisin olla vähän liian vaativa huumorintajun suhteen noille parikymppisille :) Vasta aikuisikään päästyäni tapasin aikuisia miehiä, joilla oli myös pokkaa nauraa itselleen, antaa toiselle todellista tilaa, itsetuntoa jne.