Millainen suhtautumineen lapsuudenperheessäsi oli koulutukseen ja täytitkö sen?

Meillä puhuttiin lapsesta asti hyvistä ylioppilastuloksista ja kerrottiin kerta toisensa jälkeen niistä, jotka olivat kirjoittaneet tavallista enemmän laudatureita. Yliopistokoulutus oli itsestäänselvyys. Muu ei tullut mieleenkään. ap

Mä olen duunariperheestä ja vanhempien asenne, että joku koulutus on hankittava ja sellainen mitä itse haluaa. Menin lukioon, sen jälkeen lähihoitajakouluun kun en heti päässyt sairaanhoitajan koulutukseen. Tein monta vuotta töitä ja nyt opiskelen töiden ohessa sairaanhoitajaksi. 

Meillä lukiokoulutus oli itsestäänselvyys, molemmat vanhemmat akateemisia. Äidinäiti oli käynyt vain supistelun kansakoulun sotavuosina, äidinisä lopetti koulunsa 13v iässä ja heille oli ollut tärkeää (kuten kaiketi koko sukupolvelleen?), että lapset pääsivät opiskelemaan. Siten äiti ja sisaruksensa ovat kaikki ylioppilaita ja vähintään AMK-tutkinnon suorittaneita.

Kaiketi täytin toiveet, koska olen akateeminen ja töissä omalla alallani.

Vanhempani olivat ensimmäisen polven akateemisia, joten koulutuksen arvostus oli korkealla. Oli itsestään selvää, että menen lukioon ja haen yliopistoon. En yltänyt heidän, enkä omiin, tavoitteisiin, opinnot jäivät kandin papereihin. 

Yritän nyt omien lasten kohdalla löytää jonkinlaista tasapainoa, jossa kyllä korostan koulutuksen hyötyjä, mutta myös oman kiinnostuksen merkitystä menestykseen ja onnellisuuteen ammatinvalinnassa.

Ristiriitainen: herroja vihattiin ja lukeneita kadehdittiin. Samalla lapsen piti suoriutua täydellisesti koulussa ja päästä ylioppilaaksi. Jotta vihdoin pärjättäisiin herroille ja oltaisiin yhtä hyviä kuin muut. Yo-lakki oli siis pisin koulutus, mitä vanhempani pystyivät keksimään. Sitten kun tein kaksi maisteria ja väikkärin, homma meni heiltä yli - en ole normaali ihminen heille, en edes tee kunnon töitä. Ja kyllä, vanhempani ovat suurta ikäluokkaa.

Vanhemmat molemmat ns. akateemisia (tohtori ja maisteri) meistä lapsista yhtä lukuun ottamatta on myös jatkanut opintojaan yliopistossa. Yksi mesitä meni ammattikoullun omasta halustaan ja tahdostaan. - Haki ja pääsi myö sen jälkeen ammattikorkeaan mutta nuo ammattikorkean opinnot ovat ainakin toistaiseksi jääneet kun pääsi liian hyvin rahan makuuun ja nyt kolmen lapsen isänä ja aktiivisena puolisona hänellä on muutakin kiirettä kuin suorittaa opintonsa loppuun. - Jos ajattelee pelkästään taloudelliselta kannalta niin pidän hyvin epätodennäköisenä, että itse tuskin koskaan saavutan samaa tulo ja elintasoa kuin hän mutta en silti kadu opintojani.

Ainoa jolle koulutsuvalinnat on vähän herättäneet ihmetystä on ollut nyt jo edesmennyt mummimme (äidin äiti) joka vähän ihmetteli, että miten nuori mies ei mennyt lukioon kun se nyt on tapana suvun miehillä ja viimeistään pian maailman sotien jälkeen myös kaikilla naisilla) niin kauan kuin hän (s. 1916) jaksaa muistaa

Kannustava, mutta ei pakottava. Äitini kävi vain kansakoulun, mutta luki vanhempana perushoitajaksi. Isäni kävi lukion ja amk-insinööritutkinnon. Minä sain hyvät eväät kieliin ja matematiikkaan. Helposti meni lukiot ja yliopistokin. Töitäkin sain. Ahkera olen aina ollut ja siihen on myös kannustettu.

Suhtautuminen oli se, että tärkeintä on vain mennä töihin mahdollisimman nopeasti. Ei kannustettu opiskeluun. Menin ammattikouluun, vaikka ei ala kiinnostanutkaan. Vanhempana itsetunnon ja itsetuntemuksen lisäännyttyä olen opiskellut Amk-tutkinnon eri alalta, maisteriopintoja vielä suunnittelen.

Vanhempamme olivat akateemisia ja kannustivat opiskelemaan. Siskostani tuli maisteri, mutta minä olin laiska, pääsin ylioppilaaksi vasta toisella yrittämällä ja kävin entisen teknisen oppilaitoksen ja valmistuin teknikoksi. Isä ei ollut asiasta moksiskaan, mutta äiti suri asiaa pitkään.

Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin siskoni on opettaja 3000€:n palkalla ja minä tekniikan asiantuntijana 6500€:n palkalla. Ei ole äiti hetkeen puhunut jatko-opinnoista.

Väheksyvä ja halveksiva. Opiskeluni ei muuten heitä kiinnostaneet, kuin että lukioon menee vain herrojen lapset ja koulutus tekee "hienomman ihmisen joka halveksii köyhiä". Lukion pystyin käymään vasta täysi-ikäisenä iltalukiossa (vanhemmat ei olisi maksaneet kirjoja, joten piti odottaa että pystyin itse kustantamaan opinnot). Yliopistotutkinto tekikin minusta sitten sen vihatun herran, ja aiheutti (osaltaan, toki heidän vanhemmuutensa ei muutenkaan ollut normaalia) niin myrkyllistä käytöstä minua kohtaan että minun piti sulkea heidät pois elämästäni vuosia sitten. Olen varma että tämä on käännetty niin päin, ettei minulle vaan enää kelpaa "köyhempien" seura, mutta ihan sama. 

Akateeminen koulutus itseisarvo. Melkoinen sota syttyi kun menin lukion jälkeen ravintola-alan ammattikorkeakouluun. Ala kiinnosti eikä tarvinnut päntätä pääsykokeisiin. Sain kuulla kommentteja että perunankuorijaksiko aiot jne. No kävin koulun ja sen jälkeen ulkomailla alan hommissa. Suomeen palattua AMK ja nyttemmin vielä yamk. Enää ei tuu kuittailua kun toimin johtavassa asemassa ja tienaankin jo paljon enemmän kuin vanhempani koskaan uransa aikana. Kaikki polut ei kulje suoraan lukion kautta yliopistoon ja kuitenkin voi edetä pitkälle.

Välinpitämätön. Täytin odotukset.

Emme oikeastaan keskustelleet asiasta. Rahaa kyllä säästettiin opiskelua varten, mutta lopulta ne rahat kuluivat johonkin muuhun, kun en oikein löytänyt sopivaa alaa.

Annettiin täysi vapaus valita sitten lukio tai ammattikoulu, omien halujen mukaan. Ei mitään painostusta, mutta toisaalta kerrottiin myös, että joku ammatti pitää saada kuitenkin. Vanhemmat amistaustaisia, mutta aloillaan säännöllisesti lisäkoulutuksia ja -kursseja käyneitä (= saivat paremmat palkat kuin "rividuunari"). Menin ammattikouluun alalle, jonka parissa työskentelen vieläkin ja olen ammatin sisällä erikoistunut pariin eri asiaan näin aikuisena.

Muistan yhä, kuinka luokkakaverini itki vuolaasti yhteyshaun alkaesssa, koska hänen akateemiset vanhempansa todella pakottivat lukioon, vaikka hän olisi halunnut taideteolliseen :( Lukion jälkeen tyttö oli työttömänä muutaman vuoden, jolloin vanhemmat lemppasivat kotoa ns. tyhjän päälle, minä valmistuin suoraan töihin, koska sain silloin vakityön ammattikoulun työharjoittelun tiimoilta.

Vanhemmat pätkätyöttömiä, ammattikoulun käyneitä. Lapsia patistettiin eteenpäin, piiskattiin (kuvaannollisesti) kouluttautumaan. Kotona äänestettiin kokoomusta ja mentaliteetti oli että on pärjättävä elämässä, piste. Yksi meni lukioon, kaksi kävi ammattikoulun. Jokainen on käynyt korkeakoulututkinnonkin sittemmin ja on vakitöissä.

Jokainen on kyllä pärjännyt taloudellisesti paljon paremmin kuin vanhempansa. 

Meillä kannustettiin opiskelemaan sitä alaa, mikä itsestä tuntui hyvältä. Itse suoritin kaksoistutkinnon (merkonomi/yo) ja jatkoin sitten vielä tradenomiksi. Veljeni ovat molemmat ammattikoulun käyneitä ja haaveammateissaan.

Äiti oli käynyt kauppaopiston ja isä oli yrittäjä jonka ammattikoulu oli jäänyt kesken.

Hyvä menestys koulussa oli jonkinlainen vaatimus kyllä ihan alusta asti, tuntui kuin se olisi heille tarkoittanut onnistumista vanhempina. Kannustusta oli, mutta kääntöpuolena myös painostusta. Isäni on maisteri ja äitini sairaanhoitaja. Lukio oli meille lapsille itsestäänselvyys ja sen jälkeen oli selkeää, että jokin koulutus/ammatti piti olla. En muista käyneeni keskusteluja korkeakoulun valinnasta, mutta voihan se olla, että olisi napinaa tullut jos olisin hakeutunut lukion jälkeen vaikka amikseen... Työnteko ei vaikuttanut heille hyvältä "opilta", itsekin pidin ennen varsinaista yliopistotutkintoani "välivuoden", jolloin olin kirjoilla yliopistolla mutta tein vain Kelan vähimmäismäärän random opintoja, mutta vanhemmilleni se oli iso juttu vaikka itse olisin totta kai hyötynyt enemmän työelämään kurkistamisesta!

Isosiskoni teki amk-tutkinnon ja minä olen tuplamaisteri.

Äitini puolelta suku on ollut hyvinkin pitkälle koulutettua, mm. isomummoni oli kandi (opettaja), hänen sisaruksensa lääkäreitä, pappeja tai opettajia. Koulutusmyönteisyys tulee siis varmaan osittain aika kaukaakin.

Ainoa kriteeri oli se, että koulutustasoa katsomatta sen koulutus tarjoaa mahdollisuuden työllistyä oikesti, ts hukkamaisterismia halveksittiin. Sähkö-ict-automaatio sekakäyttäjä.

Itseni luin inssiksi, dippainssiksi, sähköarskaksi. Veljeni ja toinen siskoistani restonomeja, toinen pyörittää useamman ravintolan operatiivista toimintaa ja toinen on alan opettaa, tekee sivutoimisesti ilta/yö/festarikeikkaa tiskin takana.

Toinen siskoistani opiskeli ensin lastenhoitajaksi (lähihoitsu) ja sieltä yliopistoon LTO-kandiksi.

Eli kuten lapsuudenkodissa sanottiin: ala joka työllistää ja takaa varman leivän, koulutustasolla ei väliä.

Up.

Erittäin arvostava. Olin sukuni ensimmäinen ylioppilas (yksi serkkuni oli käynyt lukion ja jälkeeni muutama muukin) ja ensimmäinen, joka opiskeli yliopistossa. Asiaan liittyvät kuvitelmat vanhemmillani olivat hieman hassuja, esim. luulot siitä, että akateemisuus = hyvä palkka. Sen sijaan he eivät varmaan hoksanneet, kuinka suuri arvo on kasvattaa yleistietouttaan ja saada hyvät valmiudet jatkuvaan oppimiseen ja kriittiseen ajatteluun. 

Mulle oli aivan outoa, kun tutustuin mieheni vanhempiin ja sain kokea, millaista on akateemisuuden halveksunta. En pystynyt ymmärtämään, miten jonkun toisen ihmisen opiskelu voi tehdä ketään vihaiseksi.