Lasten kategerisoimisesta jo hyvin pienenä. Keskustelua?

Olen osin samaa mieltä. Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että jokaisella lapsella on oma luonteensa. Jos kaikki tutut ja tuntemattomat kuvaavat esim yhtä lastani rauhalliseksi ja toista hyvin ovelaksi, niin ei ne kuvaukset ihan pieleen voi mennä. Itse luokittelussa tietysti vertaan sisaruksiin, on rauhallisempi vauva kun siskonsa jne.



Minun mielestäni luokittelussa ja vertailussakaan ei sinänsä ole mitään pahaa. MUTTA MUTTA, sitä en kestä kun joillakin on sitten tarve pistää arvojärjestykseen erilaiset luonteet. Minulle lapset ovat ihan tasan yhtä arvokkaita ja hyviä, omalla luonteellaan varustettuja (sori, tuota varustettu sanaa ei saisi käyttää). Joskus kun meillä joku lapsista vähän pahoittaa mielensä siitä, että sisarus on esim kauhean rohkea niin yritän kannustaa heitä siinä, että ovat erilaisia. Ei kaikkien tarvitse haluta kivetä joka puuhun. Olen yrittänyt lapsilleni ja muillekin selittää, että erilaisuus on rikkautta ja olisi tosi tylsää jos kaikki olisivat samasta muotista.

Meillä esikoinen on arka ja ujo. Ympäristön puolelta lapsi saa aina palautetta ujoudestaan, hiljaisuudestaan, rauhallisuudestaan jne. ja olen juuri miettinyt tätä, kuika paljon tämä palaute oikeastaan muovaa hänen käyttäytymistään. Kotioloissa lapsi osaa olla raju, riehakas, puhua pälpättää ihan koko ajan jne. joten kyllä häneltä tämä kolikon toinenkin puoli löytyy. Kenties hänkin kokee aikuisena samanlaisia tunteita kun sinä ap. Itse yritän nähdä lapseni monenlaisia luonteenpiirteitä omaavana ja tasapuolisesti antaa palautetta hänen kaikista osa-alueistaan, ettei hän kokisi olevansa vain ja ainoastaan se ujo ja syrjäänvetäytyvä.



On olemassa sellainen " elämänohje" , missä puhutaan mm. " tulen sinulle sellaiseksi millaisena minut näet" , harmi kun en ole kirjoittanut sitä ylös, mutta juuri tätä aihealuetta koskettaa ja kun sen aikanaan luin, pisti juuri miettimään kovasti näitä asioita.



Mielenkiintoinen aihe. Lisää keskustelua!

Tätä kannattaa miettiä kaikkien paljon! Tosi helposti tulee tehtyä hätäisiä päätöksiä ja nimenomaan varsinkin toisten lapsista. Tuo terroristiksi leimaaminen pienenä tosiaan tuntuu tosi äärimmäiseltä! Tilanteet ja ikäkaudet vaihtelevat. Itselle ainakin on ollut hyvänä opetuksena se, että on joutunut joskus antamaan oman lapsen vieraalle alan asiantuntijalle hoitoon. Kun vieras sitten antaa lapsesta palautetta, olen ymmärtänyt paljon. Kannattaisi kaikkien kokea, todella " herättävää" .Millainen lapsi on kotona ja minun kanssani voi olla vain yksi osa hänen persoonallisuuttaan. Vieraiden parissa tai toisten lastenkin kanssa hän voi olla aivan erilainen. Mutta kyllä jotain suuntaa luonteesta jo lapsena voi nähdä. Hirmu arasta ja ujosta tuskin tulee hirveää supliikkia koskaan ja tosi villistä ja rajusta mitään hiljaista hissukkaa. Mutta vanhemmatkin vaikuttavat paljon ohjaamalla oman lapsensa käytöstä johonkin suuntaan. Täällä oli taannoin ketju siitä, miten joku äiti huolehti, että vilkas lapsi kärsii päiväkodissa, kun ei saa juosta koko aikaa jne. Itse yritän ainakin omalta osaltani vilkasta ohjata rauhallisempaan ja rauhallista vilkkaampaan suuntaan. Näin ehkä luonne saa rauhassa muotoutua, kun sitä ei voimakkaasti heti ohjata yhteen tiettyyn suuntaan. Esim. melkein kaikki 1vuotiaat ovat vikkaita ja aktiivisia liikkumaan/kiipeämään, eivät pysy paikallaan jne; jos tätä vain vahvistetaan, mitään muuta ei koskaan ehdi kehittymäänkään. Itse en tuosta liikkuvaisesta 1Vuoden vaiheesta vetänyt mitään johtopäätöksiä vaan kannustin myös rauhallisempiin puuhiin; lukemaan ja tekemään palapelejä.

Mutta pohdinta näistä asioista tekee varmasti jokaiselle hyvää!

Kaksosten äitinä tuntuu joskus korostuvan entisestään tuo luokittelutarve. Ihmisillä on jostain syystä se käsitys, että kaksosista toisen pitäisi olla se johtaja ja toisen seuraaja, tai vilkas ja rauhallinen, rohkea/pelkuri, oikeastaan millä tahansa vastaavalla akselilla pitäisi olla selvä ero. Todellisuudessa tilanne saattaa ratkaista kumpi esimerkiksi lähtee rohkeammin mukaan tai sitten ajankohta, se mikä piti paikkansa kuukausi sitten ei enää olekaan niin päin.

Vaikkapa monikkolasten juoksukisassa (2v) yleensä se ronskimpi kaveri ei suostunut juoksemaan kuin äidin kanssa käsi kädessä, mutta toinen mennä porhalsi rataa edeltä yksin.

Yritänkin pitää mielessä, että kehitys on jatkuvaa ja kaikki luokittelut suhteellisia, siis riippuvat siitä mihin vertaa. Jos vaikka yhdellä kaverilla on räväkämpi ja toisella kaverilla vetäytyvämpi lapsi, niin ensimmäiseen verrattuna oma lapsi on arka ja toiseen verrattuna rohkea. Ehkä nuo luokittelut lähtevät aikuisen omasta mielikuvasta ideaalilapsesta, johon lasta verrataan.



Kuitenkin identtisiä lapsia tulee pakostakin vertailtua keskenään, koska on toisaalta niin ihmeellistä miten erilaisia lapsia samalla perimällä voi tulla.

Esikoisen osalta oli juuri eilen kehityskeskustelu opettajan kanssa. Opettajalla on taustatietona koko luokka ja monet aiemmat luokalliset lapsia ja siten perspektiiviä sanoa mielipiteensä. Opettajissakin ja päiväkotien väessä on tosin huimia eroja siinä miten hyvin osaavat kuvata lapsia, mutta parhaat ovat osanneet pukea sanoiksi sen mitä itsekin on uumoillut.



Mutta tosiaan lasten leimaamista vastustan. Jos lapsi vaikkapa alkaa uskoa, ettei ole hyvä jossakin, se alkaa toteuttaa itseään. Sisareni oli tästä hyvä esimerkki matikan suhteen, kun lakkasi edes yrittämästä.

Laiskaksi haukuttu alkaa käyttää sitä tekosyynä väistellessään siivousta " kun mä oon niin laiska."



Leimaamista on yleisempääkin muotoa tyyliin " tytöt eivät ole hyviä matikassa" , " tytöt leikkii vain pareittain" , " pojat eivät käytä punaista" jotka helposti hiipivät asenteisiin.

Aikuisten maailmassa naisia usein panetellaan selkään puukottamisesta ja pahantahtoisesta juoruilusta, mutta naisvaltaisilla työpaikoillani en viidentoista vuoden työuralla ole tällaista tavannut. Vai olenko vain naiivi ja sinisilmäinen? Toki olen epämiellyttäviin ihmisiin törmännyt, mutta en voi yleistää näiden tekoja koko sukupuolta koskeviksi.



Omalla kohdallani antamani ensivaikutelma on yleensä erilainen kuin toisen syvempään tuntemiseen perustuva mielipide. Olen huomannut, että monet juuttuvat siihen ensivaikutelmaansa, antamaansa leimaan, eivätkä koskaan pääse siitä pitemmälle. Moni lapsikin saattaa leimautua vaikka häiriköksi ihan yksittäisen tapahtuman perusteella.

Luettuani muiden kirjoituksia huomasin saavani hurjasti ajatuksia omista toimintatavoistani. Meilläkin on tapana leimata esikoinen rauhalliseksi ja fiksuksi ja kuopus (tosin ihan pieni vielä) rasavilliksi. Kuitenkin nyt kun pieni on ollut hoidossa, hoitaja suitsuttaa päivä toisensa jälkeen, miten " kiltti" pikkuisemme on.



Kun esikoinen oli vauva (tosi aran tuntuinen, ja me vanhemmat melkoisia ekstrovertteja), neuvolasta sanottiin, että onnellisia tulee niistä lapsista, joiden vanhemmat antavat olla sen luonteisia kuin ovat eivätkä yritä pakottaa esim. vetäytyvää lasta näyttämölle joka käänteessä.



Toisaalta, nyt huomaan että olemme menneet siinä liiankin pitkälle: olemme liian helposti itsekin keskittyneet vain tiettyihin luonteenpiirteisiin, vaikka harkitsevasta esikoistytöstä löytyy kuin löytyykin tarpeen tullen myös räväkkyyttä ja riehakkuutta.



Kaarina Kivilahti sanoi eräässä haastattelussa, että hänkin olisi halunnut olla tuiskahteleva ja äkkipikainen, mutta se rooli on hänen perheessään varattu hänen miehelleen, ja hänelle jää se sovittelijan rooli, koska hän rakastaa rauhaa. Mietin silloin että niinhän sisarustenkin kanssa usein on: koska minun lapsuudenperheessäni isosiskoni oli harkitseva ja rauhallinen, minulle " jäi" se reippaan tytön rooli.



Ehkä pitäisi välttää noita luokitteluja lasten kuullen (ja miksei muutenkin). Jos tekee mieli sanoa jotakin, sanoisi vain, että " voi kun olet niin ihana lapsi!"