Taaperon mieletön uhma vauvan tullessa perheeseen!?
Alkaa pikkuhiljaa väsyttämään ja stressaamaan 2-vee tyttömme käytös. Pikkuveikka on nyt kuukauden vanha ja vauvan synnyttyä taaperon uhma senkun paheni. Tyttö on olemassaankin tosi temperamenttinen ja reipas, mutta nyt käytös alkaa olla aikamoista. Varmasti kaikki johtunee huomionkipeydestä ja yritänkin parhaani mukaan hänen kanssaan touhuta..mikään vaan ei tunnu riittävän.
Tuntuu et koko ajan tapellaan, mulla on hermo kireellä ja tulee huudettua monta kertaa päivässä. Tyttö ei tunnu uskovan mitään ja todella koettelee vanhempiaan. Koskaan ei ole tullut mieleeni kurittaa lasta, mutta toisinaan tulee oltua turhan äkkipikainen ja kovakourainen tyttöä kohtaan. Esimerkkinä mm. rappukäytävässä rappujen nouseminen ulkoilureissun jälkeen...Asumme hissittömän kerrostalon toisessa kerroksessa ja lähes poikkeuksetta jokaikinen kerta tyttö heittäytyy maahan raivoamaan, kun ei suostu rappuja kävelemään (ennen tämä sujui vaivatta). Jos minulla on vauva sylissä, en kertakaikkiaan kykene isompaa lasta samanaikaisesti kantamaan ylös. Tällöin tulee toisinaan " kiskottua" tyttö perässä kädestä/vaatteista raahaten ja riidellen. Minulla on koko ajan paha mieli, kun riitaa tulee ja tuntuu että olen täysin epäonnistunut lapseni kasvatuksen suhteen.
Meillä on tapana jutella tytön kanssa aina riitojen jälkeen ja pyydetään anteeksi halauksin ja pusuin. Lapseni on minulle erittäin rakas, mutta joskus vaan tuntuu et rajansa on jopa äidin jaksamisella. Onko kellään ollut näin vaikeaa uuden perheenjäsenen synnyttyä? Vertaistukea kaivataan!
Kommentit (7)
Siis kaikki; fiilikset, tilanteet, huh huh... ja ketjun aloittaja; me asumme 4.KERROKSESSA HISSITTÖMÄSSÄ TALOSSA - että voi siis mennä huonomminkin... noi heittäytymiset ja temppuilut rappukäytävässä on niiiiin tuttuja!
Meidän tyttö syntyi viime elokuussa ja ikäeroa esikoispoikaan tuli 1v8kk. Esikoinen oli siihen asti kuin unelmalapsi. " Kiltti" , rauhallinen, kohtelias, ihana. Ei uhmista lainkaan! No, tilanne muuttui. Yhdessä yössä.
Minäkin itkin katkeria kyyneleitä. Itkin lyhyttä pinnaani, huonoa äitiyttäni (tyyliin kaikki muut kestää ja jaksaa mä vaan en). Oli huono omatunto, kun tuli otettua poikaa turhan kovaa kiinni, vaikken koskaan " kiinni" käynytkään. Joskus itkimme kaikki kolme. Järkyttävää.
En voi kuin sanoa lohdutuksena, että oikeasti, se helpottaa kyllä. Lapset " kestävät" kyllä sen, että äiti pimahtaa välillä (jos jälki ei ole silloin tuhoisaa tyyliin että lyöt lastasi tms.). Uhmaikäinen lapsi on sietämätön, ja häntä, omaa, voi kyllä välillä ihan inhota ja vihata. Ei se ole poissa rakkaudesta. Se tekee meistä vain inhimillisiä. Niin, se pyhän äidin ja täydellisen vanhemmuuden harhan se kyllä poispyyhkii!
Nyt kun tyttö on 1v2kk on arki monin tavoin helpompaa. Sekin sokki, että joo, meillä on siis kaksi lasta eikä yksi, on takana. Tämä on nyt meidän perhe näin. Ja kun on vaan jaksettu esikoisen uhma ja jaksettu seistä muurina hänen tuittuilujen edessä, niin vääntöjä on taas vähemmän (tiedä sitten milloin tilanne taas muuttuu). Nukkuakin olemme saaneet melko hyvin jo. Että hengissä siitä kyllä selviää!
Jaksamisia, t. Tiiti74 ja pesue
Meilläkin on esikoinen tyttö 2v3kk ja kuopus 2,5kk. Ja hyvin tutulta kuulostaa. Esikoinen on myös kovin tempperamenttinen, tullut äitiinsä, joten joka päivä taistellaan useaan otteeseen. Ja uhmakin on kovasta lisääntynyt pikkusiskon syntymän myötä. Usein 2-v haluaa syliin kun imetän vauvaa ja kun ei pääse niin huutaa vauvan korvan juuressa kurkku suorana, jolloin vauva ei oiken pysty syömään. Kirjoja malttaa kyllä kuunnella imetyksen ajan, mutta ei aina. Tosi monesta asiasta alkaa kauhea huuto ja kiukuttelu, jos äiti ei suostu neidin määräyksiin.
Välillä oli jo pari viikkoa helpompaa, kun päätin, etten huuda, kun äärimmäisessä tilanteessa. Lapsikin oli selvästi rauhallisempi, kun yritin puheella ja selkeällä jäähylle viemisellä selvitä tilanteista. Mutta heti kun itseä alkaa väsyttää tai muuten ottaa päähän, homma alkaa taas levitä käsiin.
Meillä auttaa se, että sanoin uhmikselle esim, et lasken kolmeen ja sit laitetaan vaatteet, tai kaksi vaihtoehtoa laitat itse tai äiti laittaa. Yleensä auttaa, ei aina. Esim. sisälle tulo on monesti huutoa, mut kun antaa vain ne vaihtoehdot eli itse tai äiti vie, päästään sisälle. Asutaan tosin rivitalos, ei siis portaita.
En tiiä milloin helpottaa, ehkä joskus, tsemppiä sullekin taisteluun.
Kangaka ja tytöt
Esikoistyttömme oli 2 v ja 10 kk kun pikkuveli tuli taloon. Tyttömme on aika temperamenttinen ja vahva tahtoinen sekä herkkäkin vieraille asioille ja ihmisille hitaasti lämpenevä.
Oikeastaan ensimmäiset 2kk oli suht hyvää aikaa ns. kuherruskuukautta mutta sen jälkeen se vasta alkoi. Kuvaan tuli uhmakohtaukset ja veljen lyöminen, repiminen tukasta ym. Lisäksi vähän aikaan oli kausi jolloin tyttö yritti saada vihaisena huutamalla kovaan ääneen asioita läpi. Sekin meni ohi vasta kun laitettiin rajat, että miten käyttäydyttään. Huutamalla ei saa mitään.
Mulla ainakin pinna paloi välillä oikein olantakaa ja välillä tuli aika kovakouraisesti esikoista vietyä miettimään tai omaan huoneeseen purkamaan kiukkuaan. Itsekään en kannata missään muodossa ruumiillista kuristusta mut kyllä välillä pinnan palaessa pelotti et kaipa saan nämä omatkin raivontunteet hallintaan etten vaan syyllisty sellaiseen jota en itsekään sallisi. Monesti kyllä pyydin anteeksi tytöltä, raivostumistani ja kovakouraisuutta näiden " riitojemme" jälkeen
Lisäksi tytöllä oli yöllisiä uhmakohtauksia, jotka todella kiristivät koko perheen hermoja. Eli tyttö yöllä viereemme kömpiessään alkoi raivota vaan jostain tosi pienestä asiasta esim. peitto on huonosti. Siihen heräsi sitten kaikki ja välillä kesti aika kauan kun sai unisen raivoavan lapsen rauhoittumaan ja tietysti vauvaveli. Kyllä se rankkaa oli kun vauva herätteli niin isompikin välillä herätteli.
Toisaalta en yhtään ihmettele miksi osa äideistä jatkaa päiväkotihoitoa esikoiselle. Kahden pienen kanssa on välillä aika kovilla. Itse taas en pitänyt päivähoitoa esikoiselle oikeana paikkana jos itse olen kotona eli irtisanoin osaaikaisen hoidon kun vauva 1 kk ikäinen. Halusin suoda esikoisellekin kiirettömät ja aikatauluttomat päivät kotona.
Nyt onneksi tilanne tasaantunut. Neitimme nyt 4v. ja pikkuherra 1v5kk.
Hieman jo virittelevät yhteisleikkejä. Paljon tulee kuitenkin jo kähnää ja riitaa leluista ja äidin ja isän huomiostakin eli selvästi oikein kilpailevat huomiosta. Leikkiessä ja hassutellessa kumpikin haluaa ihan samat jutut tehtävän.
Kyllä se uhma teilläkin varmaan pian tasaantuu ja tilanne helpottuu.
Tsemppiä ja jaksamista sulle!
Taisinkin laittaa sulle Frodo jo jonkun lauseen aiheesta tuonne syyskeijujen pinoon vauvapuolelle, mutta kun nyt oikein oman avauksen teit tänne, niin avaudunpa hiukan lisää...
Meillä siis neiti 2 v 8 kk ja vauva niin ikään 1 kk. Esikoinen on kyllä nyt niin vaikea että ei ole tosikaan...Sama juttu kuin muilla; temperamenttia piisaa, ollut vauvasta lähtien melkoinen tuittupää.
Yhtenä hetkenä kuin aurinko, toisena hetkenä sellaisen raivarin kourissa että äidin tai isän ei kannata edes yrittää saada mitään kontaktia.
Ja uhmakausi on tosiaan kestänyt tuolta 1,5 v. iästä saakka tähän päivään - vauvan synnyttyä saanut vain uudet mittasuhteet.
Ikävintä on äidin jatkuva syyllisyys ja huono olo siitä, että tulee suututtua tytölle päivittäin ja useimmiten monta kertaa päivässä. Kovakouraisesti olen minäkin neitiä jäähylle lennättänyt, ja se tuntuu erityisen pahalta. Joskus ei vaan ole ollut vaihtoehtoja, kun ruoka kiehuu hellalla yli tai vauvaa roikkuu tissillä. Kun esikko saapastelee paikalle räyhäämään ja pahimmassa tapauksessa viskomaan lelujaan, on lapsi pakko kiskoa tilanteesta jopa riveleistä, siis kaikkien turvallisuuden vuoksi.
Meilläkin pyydetään paljon anteeksi ja sovitaan riidat tuoreeltaan, mutta nyt on alkanut oikein ahdistaa tämä tilanne. Pelkään, että vauva jää täysin huomiotta, kun äidin aika menee isosiskon kanssa painiessa.
Rutiinit olen hionut melkein äärimmilleen, kun ajattelin että ne tuovat yhdenlaista perusturvaa ja helpotusta elämään. Pihalla ollaan paljon, neidillä on seuraa naapurintytöstä. Joskus tuntuu kuitenkin, että teinkö virheen kun otin tytön pois pph:sta, jossa viihtyi todella hyvin. Vaikea kuitenkaan uskoa, että tilanne olisi yhtään helpompi jos uhmis lähtisi aamuisin hoitoon kun äiti jää vauvan kanssa kotiin...voin vain kuvitella, millaisia illat olisivat.
Yhteistä, kahdenkeskistä aikaa tytön kanssa tarvittaisiin tietysti enemmän, mutta täysimetyksellä olevaa poikaa, joka ei pulloa huoli, on vähän paha jättää pitkäksi aikaa isälleen (lisäksi rytmit vielä hakusessa, saattaa haluta ruokaa vartin välein tai tuntien välein). Joten vaikka tytön kanssa saan alulle leikit tai palapelit, poika saattaa sitten pahimmillaan keskeyttää koko hauskuuden juuri kun päästiin vauhtiin - tai näin tyttö sen kai kokee.
No, pitää toivoa että joskus helpottaa. Jos jollain vielä kokemuksia, kuulisin Frodon ja kumppaneiden tapaan mielelläni niistä....
kuonokas ja pennut -04 ja -06
meillä huutava kuopus ja keskimmäinen kuopuksen syntyessä 1v7kk, oli oppinut vasta muutama kuukausi sitten kävelemään. Vauva kantoliinassa pystyi kantamaan tarvittaessa myös isompaa. Joku ehkä on sitä mieltä ettei saa antaa periksi mutta minulla on periaate, että huutamalla ei saa mitään, mutta jos esim sovin etukäteen jo ennen huutoja että mä voin pitää sylissä isompaa ja kantaa tiettyihin paikkoihin niin hyvä. Isompi tarvii ihan hirveästi äidin syliä, nimenomaan äidin ja nimenomaan sillon kun vauva on sylissä. Varsinkin kun vauva oli vielä pieni niin annoin kyllä periksi monessa asiassa, mutta tosiaan yritin aina pitää kiinni siitä etten antanut periksi lapsen huudon seurauksena. Nyt nuo meidän pienet on 3v1kk ja 1v6kk ja eipä tarvi paljoa kumpaakaan kannella. Molemmat tohkeissaan näyttävät mitä kaikkea osaavat! Mutta syli on silti avoin kaikille lapsille (ja onhan se edelleen niin, että kaikkien pitäis päästä yhtaikaa, mustasukkasin vain on tuo kuopus...).
Meillä pyritään pitämään rytmeistä kiinni ulkoilun, ruokailun ja nukkumisten ym. suhteen. Tuo on aivan ehdoton juttu, jotta elämä pysyy jotenkin uhmaisen kanssa " kuosissaan." Aamuisin lähdetään aina lähipuistoon, jossa taaperollamme on paljon ystäviä ja saa purettua energiaansa leikkiin. Kotona tulee pyöritettyä aina ti-ti nallea ulkoilun ja kauppareissun jälkeen, jotta saan tehtyä rauhassa ruoan ym. Ilman rutiineja olisin varmaan hukassa. Päikkärit on ihan ehdoton juttu, jos ne ovat joskus poikkeuksellisesti jääneet väliin, sen kyllä huomaa =( Iltapäivisin kyläillään. Meidän molempien porukat asuvat lähellä, max 2km meistä, minkä vuoksi tyttömme on aina tottunut saamaan tosi paljon huomiota ainoana lapsenlapsena. Tämä on varmasti yksi suurimpia syitä uhmakkaaseen mustasukkaiseen käyttäytymiseen vauvan synnyttyä.
Meillä on tapana käydä aina pari kertaa viikossa tytön kanssa kahdestaan jumpassa ja kaupungilla. Tänäänkin tyttö oli kuin enkeli, kun olimme usean tunnin kaupungilla kiertelemässä. Vauva on nyt kuukauden vanha ja syö tarvittaessa lypsämäni maidon pullosta. Isi jää hänen kanssaan aina kotiin, kun tytön kanssa lähdemme yhdessä johonkin. Olen huomannut, että kahdenkeskinen aika äidin kanssa on todellista terapiaa-molemmille. Ikävä kyllä kotiin tullessamme tapahtuu paluu arkeen, kun vauva on kuvioissa mukana, uhma jatkuu.
Mutta, on tuo tyttö niin ihana, ehkä tämä joskus tästä. Pahinta tässä on äidin kokema huono omatunto, kun tulee tapeltua ja turhan kovakouraisestikin joskus tyttöä vietyä huoneeseensa häpeämään tai " kiskottua" häntä rappukäytävässä kotiovelle. Sääliksi käy pikkuista, mutta kyllä äidinkin voimat ovat rajalliset. Kaiken kukkuraksi säälittää myös vauva, joka joutuu kuuntelemaan tätä kaikkea ja kuten edellä todettu, jää vauvallekin aina vähemmän aikaa, kun tulee isomman kanssa matsattua.
Lisää vielä kokemuksia, mielipiteitä?
meillä 2v poika ja 3 kk vauva. Vauva on valvottanut paljon ja vanhemmat on väsyneitä. Onneksi nyt alkaa vähän helpottamaan vauvan kanssa. Poika on myös aktiivinen ja temperamenttinen. Kun kenkä ei mene jalkaa tulee hirveä huuto tai mopo ei kulje oikeaan suuntaan tms...Kiljuminen ja huutaminen onkin kaikkein rasittavinta.
Olen huomannut että oma käytöksemme tottakai vaikuttaa myös poikaan, mutta väsyneenä ei aina jaksa olla niin järkevä. Minullakin huono omatunto kun välillä tulee kovakouraisesti napattua poika kainaloon ja jäähylle istumaan tms...
Meilläkin on hyvinkin tarkat rutiinit ja ulkoillaan 2-3 krt päivässä. Nukkuukin mielestäni riittävästi 10 h yöunet ja 2h päiväunet. Myös pojan isovanhemmat asuu lähellä joten kyläillään usein ja heistä on paljon pientä hoitoapua kauppareissun ajaksi yms..
Välillä tuntuu, että yritänkö olla liiankin hyvä äiti kun poika tuntuu olevan niin tyytymätön. Välillä leikkii hyvin itsekseen mutta usein kaipaa äitiä tai isää mukaan. Kotitöihinkin yritän ottaa mukaan, mutta kun välillä tuntuu että mikään ei riitä.
Ehkä esikoisen asema on vaikea tässä tilanteessa kun ei ole sitä leikkikaveria tai sisarusta jonka leikkejä seurata/matkia.
Ihana kuulla että ei tosiaan ole tässä tilanteessa ainoa ;) koitetaan jaksaa!