Dieettikulttuuri ja bmi-uskovaisuus

Olen teinistä asti ollut enemmän tai vähemmän syömishäiriöinen. Taustalla bulimiaa, ortoreksiaa, bed, ahmintaa ja sairasta anoreksian ihannointia, harmittelin vuosikausia kun mulla ei oo tahdonvoimaa olla anorektikko.
Aikuisiällä painoni on jojoillut jatkuvasti, hoikimmillani oon ollut 58kg ja painavimmillani 92 kg (itseasiassa 92,3. Myös painon jatkuva tarkka mittaaminen ollut ihan sairasta). N. 70-kiloisena olen tuntenut oloni parhaaksi. Tällä hetkellä painoa on 86.7kg (koitan päästä eroon jatkuvasta vaaalla ravaamisesta, koska siitä tulee vain paha mieli).
Vasta nyt 40+ iässä ajatusmaailma alkaa pikkuhiljaa ehkä tervehtymään. Edelleen olen lihava ja haluan laihtua. Ja koen edelleen olevani huonompi ihminen lihavana kuin hoikkana, mikä ei ole tervettä, ihmisarvoni on sama bmi:stä huolimatta. Muiden ihmisten paino ei häiritse mua millään lailla, mutta itselleni olen ankara.
Muiden seurassa syöminen hävettää, koitan päästä ajatuksesta eroon aktiivisesti. Valokuvissa olo ahdistaa, just huomasin että musta on erittäin vähän kuvia lasteni kanssa, kun lapsi niitä pyysi äitienpäiväkollaasia varten. Oon aina ajatellut olevani liian lihava kuvattavaksi. Tästäkin asiasta koitan päästä eroon ja asettaa itseni epämukavuusalueelle.
Mulla on monta lasta ja en ole yhdellekään äitiysneuvolakäynnille mennyt niin, etten olisi paastonnut koko aamua ennen neuvolaan menoa. Vaaalle meno ahdisti ja hävetti ja pelkäsin että tulee sanomista painonnoususta. En siis ole ikinä juonut edes vettä samana päivänä ennen neuvolakäyntiä. Pyrin aina ajoittamaan käynnit aamuun tai aamupäivään mut muistan yhdenkin kuuman kesäpäivän kun neuvola oli klo 14 itsellä ollut useampi neuvolan terkka, yks ihana sanoikin että hän vaan aina merkkaa sen painon tänne korttiin, ei siitä tarvi sen enempää puhua, mutta yks aina kommentoi ja näytti bmi-käyriä ja kauhisteli eräänkin kerran isoon ääneen miten 80kg on kyllä naiselle tosi paljon, olin raskaana rv 36 ja puolisoni oli mukana neuvolassa ja halusin vaan vajota maan alle siinä paikassa.
En oo koskaan hakenut tähän mitään apua. On hävettänyt. Vain puolisoni tietää asiasta, mutta hänkin vain jäävuoren huipun. Hammaslääkäri varmaan aavistelee, koska bulimian vuoksi mun hampaat ollut niin huonossa kunnossa, että jouduttu poistamaan pari. Vieläkään en uskalla ja kehtaa hakea apua, mutta tunnistan ajatusmaailmani muuttuneen terveempään suuntaan.
Mietin millaista tää kaikki on mun lapsille, nykyään somesta tulee miljoonasti isommat ulkonäköpaineet kun 90-luvulla. Miten saada omien lasten ajatusmaailma säilymään terveenä kaikkien filtteröityjen kuvien ja hyvinvointivalmentajien kyllästämässä ympäristössä?
Ajatuksia aiheesta?