Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kuinka kestää muistisairaan vanhemmat ilkeilyä?
01.05.2022 |
Kokemuksia? Isäni on aina ollut hieman hankala ihminen mutta alzheimerin tautiin sairastuttuaan on muuttunut moninkertaisesti pahemmaksi. Miten oppii itse kestämään ilkeilyä, haukkumista, kaikesta syyttelyä (minä olen kuulemma käytökselläni aiheuttanut sairauden hänelle) jne. En pysty silläkään lohduttautumaan että sairaus aiheuttaa käytöksen kun on ollut ennenkin ilkeä, vaan lievemmin. Välejä en voi katkaista täysin kun kuitenkin haluan olla väleissä äitini kanssa ja auttaa äitiä.
Kommentit (16)
Vierailija kirjoitti:
Samaa mietin.
Varmasti on monia kohtalotovereita tässä maassa. Ja kuinka jaksaa auttaa ihmistä joka selkeästi on avun tarpeessa eikä ymmärrä omaa tilannettaan, mutta kun itse saa kaikesta avusta palkaksi vaan haukkumista? Tuntuu että uuvun täysin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama juttu tosin ei ole muistisairautta. Ilkeilyä ja mielialanvaihteluita vaan paljon.
Rauhallisesti on se vaan otettava.
Ei tuo ihminen ole sama kuin se, minkälaisena hänet muistin.
Jossain määrin tajuaa oman sairautensa ja kärsii siitä.
Nyt ois mullakin mahdollisuus "kostaa" ne ilkeilyt - mitähän minäkin siitä saisin? - Vähäksi aikaa hyvän olon, mut sitten tulisi se takapotku: "miksi tein noin?".
Tämän paremmin en osaa selittää.
En minä ole oppinut. Joka käynnin jälkeen on paha olo. Miettii ettei enää jaksa välittää. Mutta ei kykene jättämään sairasta oman onnensa nojaan ja sama kuvio toistuu vaan uudelleen ja uudelleen. Kai tämä joskus loppuu, mutta sureeko sitten kuollutta vanhempaa vai huokaiseeko helpotuksesta?
Vierailija kirjoitti:
Rauhallisesti on se vaan otettava.
Ei tuo ihminen ole sama kuin se, minkälaisena hänet muistin.
Jossain määrin tajuaa oman sairautensa ja kärsii siitä.
Nyt ois mullakin mahdollisuus "kostaa" ne ilkeilyt - mitähän minäkin siitä saisin? - Vähäksi aikaa hyvän olon, mut sitten tulisi se takapotku: "miksi tein noin?".
Tämän paremmin en osaa selittää.
Niin tuttu tunne. Itse olen joskus sortunutkin "kostamaan" ja sanonut rumasti, myöhemmin katunut. Onneksi muistisairas ei kauaa ilkeitä sanojani muista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En minä ole oppinut. Joka käynnin jälkeen on paha olo. Miettii ettei enää jaksa välittää. Mutta ei kykene jättämään sairasta oman onnensa nojaan ja sama kuvio toistuu vaan uudelleen ja uudelleen. Kai tämä joskus loppuu, mutta sureeko sitten kuollutta vanhempaa vai huokaiseeko helpotuksesta?
Samanlainen sinustakin tulee vanhana.
Ei mitenkään, vaikeaa on. Kiinnitä isän huomio muualle tai eri tekemiseen siksi aikaa kun autat äitiäsi. Miten äiti jaksaa ilkeää miestä. Ota joku isää kiinnostava ihminen aina mukaan touhuamaan isän kanssa jotain mielenkiintoista pihalle tai sisälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen onneksi oppinut olemaan " kuulematta". En vain kuuntele, kuuntelen kuulokkeilla musiikkia tms. kun olen isäni luona auttelemassa. Joskus olen ärjäissyt, että nyt suu kiinni. En suostu kuuntelemaan jatkuvaa paskanjauhamista, oli sairaus tai ei. Onneksi isä vielä ymmärtää sen verran, että hän tietää, että jos ei käyttäydy asiallisesti, niin apu loppuu siihen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ole oppinut. Joka käynnin jälkeen on paha olo. Miettii ettei enää jaksa välittää. Mutta ei kykene jättämään sairasta oman onnensa nojaan ja sama kuvio toistuu vaan uudelleen ja uudelleen. Kai tämä joskus loppuu, mutta sureeko sitten kuollutta vanhempaa vai huokaiseeko helpotuksesta?
Samanlainen sinustakin tulee vanhana.
No kai sentään jotain vaihtoehtoja on, ehkäpä en itse sairastukaan muistisairauteen. Tunnen muutenkin sellaisiakin vahuksia jotka ovat iloisia ja positiivisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse pähkäillyt asiaa niin, että ilkeily voi olla sairastuneen keino purkaa harmitustaan, pelkojaan yms. tunnetilojaan, joita ei osaa itsekään enää sanoittaa tai eritellä. Menneisyyteen kadonnut ihminen voi kokea olevansa täysin väärässä paikassa ja muistista häipyneen nykyhetken pelottavana ja sen oudot asiat ahdistavina ja hämmentävinä, mitä purkaa sitten turvalliseksi kokemaansa ihmiseen lähellään.
Jollain tavalla tajuaa varmaan vielä itsekin, ettei ole enää oikein kunnossa eikä kykene tekemään asioita kuin aiemmin.
Vierailija kirjoitti:
En minä ole oppinut. Joka käynnin jälkeen on paha olo. Miettii ettei enää jaksa välittää. Mutta ei kykene jättämään sairasta oman onnensa nojaan ja sama kuvio toistuu vaan uudelleen ja uudelleen. Kai tämä joskus loppuu, mutta sureeko sitten kuollutta vanhempaa vai huokaiseeko helpotuksesta?
Erittäin hyvin sanottu!
Mietin, et jaksaajaksaa painaapainaa, joku päivä se on tämäkin ohi.
Iloisena menen kattomaan ja siellä on yybernarsku vastassa.
Vtt jo omat ajatuksetkin: "ohi" - sit joku päivä ei enää tartte tehdä mitään.
No, sen tiedostaessa olen vähentänyt käyntejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anoppi ilkeili mulle 50 v, mutta muistisairaus lopetti sen, kun ei muista kuka olen ja vieraille käyttäydytään hyvin.
Vierailija kirjoitti:
En minä ole oppinut. Joka käynnin jälkeen on paha olo. Miettii ettei enää jaksa välittää. Mutta ei kykene jättämään sairasta oman onnensa nojaan ja sama kuvio toistuu vaan uudelleen ja uudelleen. Kai tämä joskus loppuu, mutta sureeko sitten kuollutta vanhempaa vai huokaiseeko helpotuksesta?
Kyllä siinä päällimäisenä huokaisee helpotuksesta. Tuo muistisairaus ei noudata mitään logiikkaa: muistisairas ei esim. erota päivää yöstä ja kaipailee jotain 50-luvulla lapsuudenkodissaan olleita lehmiä. Mutta samanaikaisesti osaa/jaksaa/viitsii kuitenkin vit*tuilla, hakkua ja ivailla. Ja näkee, että toisella kyyneleet valuu niin jatkaa vaan. Ei osaa enää vessaa vetää, mutta mistä osaa ne ilkeilyt ladella?
Tällaisessa vaiheessa se oma vanhempi on kuollut jo ajat sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ole oppinut. Joka käynnin jälkeen on paha olo. Miettii ettei enää jaksa välittää. Mutta ei kykene jättämään sairasta oman onnensa nojaan ja sama kuvio toistuu vaan uudelleen ja uudelleen. Kai tämä joskus loppuu, mutta sureeko sitten kuollutta vanhempaa vai huokaiseeko helpotuksesta?
Erittäin hyvin sanottu!
Mietin, et jaksaajaksaa painaapainaa, joku päivä se on tämäkin ohi.
Iloisena menen kattomaan ja siellä on yybernarsku vastassa.
Vtt jo omat ajatuksetkin: "ohi" - sit joku päivä ei enää tartte tehdä mitään.
No, sen tiedostaessa olen vähentänyt käyntejä.
Jatkan:
Äidiilä A. ja oli aina iloinen kun kävin kattomassa: kerroin omat toheloinnit, naurettiin veet silmissä! :)
Isällä sitten, se negatiivisuus: "ai sitä sentään tullaan käymään, ootko jätkä taas juonu viinaa (en koskaan, vanhuksia kattomassa, otin sen kannan...)
(ihmisellä hajuaisti tarkentuu .... lähdön lähestyessä, tämmönen mun huomio vaan ... )
Pahinta mulle on se ettei enää meinaa muistaa niitä muistisairaan hyviä puolia, millainen hän oli kun oli terve ja kun oli hyviäkin yhteisiä hetkiä. Kun tuntuu että on itse ollut kiusattuna oman vanhemman toimesta vuosia. Ihan hätkähdin kun kerran selailin vanhaa valokuva-albumia vanhemman luona ja palasi mieleen ne paremmat ajat. Ne kun jaksaisi muistaa eikä tätä nykyistä paskaa. Kun vanhempi joskus kuolee muistaako sitten sen kaiken hyvän vaiko nämä viimeiset kauheat vuodet?
Alue: Aihe vapaa
Samaa mietin.