Traumahistoria ja onnellisuus

Mitä sun traumat on? Yleisellä tasolla.

Olen onnistunut. Viisissäkymmenissä.

Mutta ei se tarjoita, että voisin tehdä mitä huvittaa. Toivoisin, että useampi pääsisi aiemmin kiinni itsensätoteuttamiseen. Toisaalta ehä suurempi osa jää koko eläkseen enempi vähempi tuuliajolle. Osalla perhettä, osalla ei. Kaikenlaisia tarinoita. Ihmiset voivat kompensoida älyllään ja muilla lahjoillaan pitkällekin.

Mutta kyllä jossain kohtaa tulee se, että tiettyä tuskaa ei voi enää paeta. Tai sitten ei. Osahan pakenee sitä ihan lopun elämäänsä ja nykyaika tarjoaa siihen loputtomasti mahdollisuuksia. Nykykulttuurimme nimenomaan kehottaa meitä pakenemaan traumojamme, ei kohtaamaan niitä. Kannattaa tosissaan miettiä, mihin seuraan ajautuu. Aika helppo päätyä kehnoon seuraan, jos on traumataustainen. Mutta eipä se erakkouskaan herkkua ole. Luovimalla voi silti päästä eteenpäin. Ja ehkä se terapia. Sekin on vähän tuuripeliä ja se, miten hyvin itse pystyt saamaan etäisyyttä asioihin..ei helppo tikki.

Luulin ettei typeriä kysymyksiä ole olemassakaan .

Mulla kunnollinen traumaterapia auttoi purkamaan valtavasti henkistä kuormitusta. Siinä mielessä on nykyään parempi olo. En kuitenkaan oikein osaa rakentaa hyvää tai minkäänlaista elämää. En tiedä, mitä se on. Kamppailen myös identiteettini kanssa, tai kun tuntuu ettei sitä ole. Oli vain selviytymiskeinoja, joiden takaa paljastui kehittymätön lapsi. En myöskään enää millään jaksaisi tehdä mitään ratkaistakseni vielä tämänkin tilanteen. Mutta kai mä yritän, kun kerran olemassa olen. Johonkin aika kuluu kuitenkin.