Kurja olo kun mies on menettänyt mielenkiinnon.

Mitä saat tuosta? Pelastaisin itseni ja mielenterveyteni hakeutumalla ihmisten seuraan, jotka saavat minut voimaan hyvin.

Varmaan olen saanut jotain hyvääkin, kun tässä vielä olen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Varmaan olen saanut jotain hyvääkin, kun tässä vielä olen.

Ap

No jos siihen tyydyt. Itsepä tuon tiedät.

Itse olisin lähtenyt jo ajat sitten. Elämä on liian lyhyt haaskattavaksi. Uusintaa ei tule.

Kakkaläjä

Mitä tekisin? Puhuisin. Keskustelisin vakavasti. Laittaisin hänet kuuntelemaan ja tunnistamaan tilanteen.

Itse olin samanlaisessa tilanteessa jokin aika sitten parisuhteessani. 

Aikaisemmin paljon yhteistä tekemistä, hauskaa yhdessäoloa ja läheisyyttä sisältänyt parisuhde tuntui menettävän merkityksensä. Tämä tapahtui pikkulapsiajan jälkeen, kun nuorempikin oli jo kouluiässä.

Lapset olivat / ovat varsin hyvin itseohjautuvia, arki rullasi hyvin, ja meillä alkoi olla entistä enemmän vapaata aikaa. 

Olisin toivonut, että olisimme yhdessä puolison kanssa voineet olla enemmän yhdessä.

Esimerkiksi kaipasin häntä seuraksi laittamaan puutarhaa, mökille, lenkille, retkeilemään, iltaisin yhdessä katsomaan jotakin hyvää viihdettä, käymään elokuvissa, teatterissa, ravintolassa, kahvilassa. Hauskan illan päätteeksi läheisyyttä ja seksiä, jossa olisimme aidosti läsnä ja koskettaisimme toisiamme, eikä pelkästään tyydytettäisi kerran-kaksi kuukaudessa toisiamme pikaisesti saunassa tai peiton alla makuuhuoneessa (silloin kun häntä sattui haluttamaan).

Mikään, mitä toivoin tai ehdotin, ei ottanut tuulta alleen. Puoliso viihtyi kännykän kanssa, välillä kuulokkeet korvilla podcasteja kuunnellen, välillä vain puhelinta tuijotellen. Reaktiot olivat vältteleviä, tunnelma oli välinpitämätön. Yritin puhua kauniisti, ehdottaa kivaa tekemistä, ottaa kainaloon, olla lähellä - mutta hän vain sulkeutui tuijottelemaan puhelintaan. Sitten oli pakko toimia, koska koin, että hän ei enää kuunnellut eikä välittänyt mistään, mitä halusin hänelle kertoa, ei ollut läsnä, ja ollessamme lähekkäin hän oli passiivinen ja (mikä pahinta) vähäiseksi jäänyt seksielämä oli menettänyt hänen puoleltaan läsnäolon, intohimon ja myös läheisyyden - se oli vain pikaista, molemminpuolista laukeamista, joka jätti minut aina kaipaamaan enemmän.

Minun oli pakko saada hänet kuuntelemaan, koska halusin hänet kuplastaan takaisin, ja halusin, että hän on jälleen puolisoni, eikä vain välinpitämätön kanssa-asukki. Onneksi hän pikku hiljaa tuntui ikään kuin havahtuvan unestaan, ja lopulta erään keskustelun aikana hän osoitti myös emotionaalisen heräämisen merkkejä - hän vihdoin kuunteli ja kuuli, mitä halusin hänelle kertoa ja alkoi myös reagoida siihen, mitä hänelle olin jo pitkään yrittänyt sanoa. Olin tuossa vaiheessa jo epätoivoinen ja suunnittelin eroa. Onneksi kelkkani kääntyi vielä, ja sain hänet vedettyä jälleen parisuhteeseen kanssani.

Nyt tilanne on parempi, mutta tekemäni työn määrä on niin jäätävä, että olen jotenkin voipunut koko asian suhteen, ja nyt, kun hän osoittaa taas haluavansa olla kanssani, koskettaa minua ja kuunnella minua, olen itse alkanut vetäytyä. Paradoksaalista kyllä, en koe saavuttaneeni juuri mitään, ja nyt hänen lähentymisyrityksensä tuntuvat laimeilta ja myötähäpeää aiheuttavilta, vaikka ne silti ovat juuri sitä, mitä olin toivonut.