En ymmärrä miksi jotkut säälii ihmisiä, joilla on kaikki ihan hyvin

Uskon, että kyse on itsensä pönkittämisestä. Esim. yksi ydinperheessä elävä äiti, kenellä menee oikeasti huonosti, jaksaa aina säälitellä minua, kun olen eronnut ja lapset pääasiassa mulla (”kyllä me aina mietitään, että miten sä oikein jaksat” jne.).

Jaksan nyt oikein hyvin, kun ei tarvi miehen kanssa riidellä, eikä vetää miehenmuotoista kivirekeä perässä. Talous kunnossa, kiva naapurusto, lapset helppoja ja hyvinvoivia, töiden osalta kuormitus ok nyt, joka toinen viikonloppu omaa aikaa.

Tuolla ydinperheäidillä on masennuslääkitystä, lapsilla allergiaa, miehen kanssa suhde rakoilee, määräaikainen työsuhde, mistä stressiä jne. Tietää, ettei ilman miestä saisi kunnon asuntolainaa, toisin kuin minä, jne. Mutta tottakai hänen kannattaa mua sääliä, kun mulla menee niin huonosti :D

Joillekin on käsittämätöntä, että ihminen voi olla tyytyväinen ns. vähempäänkin.

Vaikka olisi sairas, köyhä, yksinäinen ja muutenkin ns. yhteiskunnan pohjasakkaa, oma elämä voi tuntua mielekkäältä, jos keskittyy niihin pienempiin asioihin, joista saa voimaa.

Toisaalta menestynyt, sosiaalisesti aktiivinen, varakas ja pinnallisesti ns. hyvää elämää viettävä voi olla onneton kaiken loiston keskellä.

Varmasti kummastakin joukosta löytyy onnellisia ja onnettomia. 

Näin lapsuudenkaveria pitkästä aikaa yhteisten tuttavien illanvietossa ja hän suhtautui jotenkin todella säälivästi minuun. Halaili jatkuvasti ihan kaulassa roikkuen, kainaloon kaapaten, aloittaen puheensa Voi sentään (mun etunimi) jne. Sitten kuitenkin hän oli se joka oli loppuillasta ihan tuiterissa, oksenteli pitkin poikin jne ihan vahdittava enkä minä! Mikähän MINUSSA niin säälittävää oli että piti se alkuillasta noin silminnähden ilmaista? Emme ole sen koommin nähneet emmekä tosiaan sitä ennenkään vuosiin mutta tämä jäi ihmetyttämään kyllä.