Kyllähän sitä näkee jo seurusteluvaiheessa, jos mies on k-pää. Miksi ihmiset sitten menevät niiden kanssa naimisiin?

Ei. Ei näe. Mun mies muuttui veemäiseksi vuoden viisi kohdalla. Kai alkoi olla parisuhde niin arkinen ja siihen yhdistettynä stressi töistä ja jonkinlainen eksistentiaalinen kriisi.

Lapsuuden traumat ja läheisriippuvuus.

Vierailija kirjoitti:

Mut ku jos en löydäkään ketään muuta…

Haloo... Nykyään lapset voi saada yksin. Joko julkinen tai Serbian päässä oleva klinikka siementää edullisesti. Sen Oikean ehtii hyvin tapaamaan vanhemmallakin iällä. Älä hosu!

Siitä jätkästä ei ole kuulunut vuorokauteen mitään!

Mitä todennäköisimmin se parantelee nyt jotain sukupuolitautiaan.

Ap ei ole kuullut Tukholma syndoomasta? Kyseessä on läheisriippuvuuden äärimmäinen muoto. Muistan yhtä naista joka valitettavasti kuoli Tukholman syndrooman alaisena miehensä edessä. Olivat olleet pitkään yhdessä. Mies vain muuttui ajan saatossa tunnollisesta työntekijästä täysjuopoksi joka uskoi vaimon osaavan paremmin hoitaa kuin mitkään lääkärit. Vaimokin hiljalleen hyväksyi roolinsa omaishoitajana. Hoidettavalla kumminkin napsahti yhtenä viikonloppuna....

Jos on elänyt 20 vuotta kauemmin eikä ole omat tunteet pelissä, niin tietenkin näkee.

Usein ne nuoret, jotka ei näe kusipäisyyttä ovat kusipäävanhempien lapsia. Sekä tytöt että pojat.

Että on taas ylimielinen aloitus.

Naiset kuvittelevat voivansa muuttaa miehiä.

Omassa tuttavapiirissä näiden k-päidem kanssa naimisiin meneviä yhdistää se, että heillä on kauhea kiire perustaa perhe ja näyttää muille, miten hyvin menee. Sinkkuna olo ei tule kuuloonkaan. Silloin olet jotenkin epäonnistunut jos elät yksin. Tai sitten jotkut ovat aina seurustelleet sellaisten miesten kanssa ja kuvittelevat, ettei kunnollisia miehiä ole olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Naiset onnistuvat aina valitsemaan väärin ja se jos mikä on miesten syy. Kuten tietysti kaikki muukin, mihin nainen ei kykene.

Kaksi ihmistä tekee valinnan yhdessä. Ei ole mitenkään uusi juttu, että henkilö voi esittää alussa jotain ihan muuta kuin oikeasti on. K-päisyys on vain ja ainoastaan k-päisen syy.

Parin valinnassa katsotaa ihan muita ominaisuuksia kuin kusipäisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Mä seurustelin hyvän miehen kanssa ja menin naimisiin hyvän miehen kanssa. 10v avioliiton jälkeen se alkoi muuttua k-pääksi ja ero tuli. Sori, ettei mulla ole ennustajan kykyjä 🤷‍♀️

Aivan turhaa vastata tuollaiseen tyyliin. Ei ihme, että teille tuli ero. - eri

Ihminen tekee valintoja.

Toiset osaavat näytellä ja peittää kűsipäisyytensä. Ap ei osaa.

Oli mukavaa niin kauan kuin sitä kesti. En ole koskaan elämässäni nauranut niin paljon kuin seurusteluaikoina. Opiskeltiin, harrastettiin ja juhlittiin yhdessä. Sitten tuli lapsia, rahahuolia, piti käydä töissä ja olla vastuullinen aikuinen. Minä kasvoin aikuiseksi, toinen ei. Pahinta oli että toinen oli katkera minulle ja antoi ymmärtää että minä olin tiukkapipo nalkuttaja joka vei vapauden ja hauskuuden hänen elämästään, vaikka todellisuudessa lasten teko oli alunperin hänen ajatuksensa.

Työsuhteissa pysyminen oli toiselle hankalaa, sillä töissä oli raskasta ja tylsää, ja mies hankkiutui työpaikoilla aina riitoihin. Niinpä minä elätin perhettä yksin pitkiä aikoja, ja hoidin lapset ja kodin siinä sivussa. Mies oli kuin kolmas lapsi, se kaikista hankalin. Ainakaan minä en osannut nähdä ennalta, että reippaasta urheilijanuorukaisesta ei kasvaisi koskaan aikuista.

Itse en mennyt naimisiin asti, mutta ensimmäinen seurustelusuhteeni perustui täysin siihen, että 18-vuotiaana olin vakuuttunut siitä, että en kelpaa kenellekään, koska olen vastenmielinen typerys.

Sitten kun tulee se joku, joka palvoo maata jalkojeni alla, niin ei hirveesti ajattele, että olisiko joku muu parempi mies tarjolla myöhemmin. Olihan se mies vähän ressukka: tosi hurmaava nallekarhu ja sydämestään hyvää tahtova, mutta vähän lapsuudestaan asti harhareitille joutunut ja jatkuvasti päätään tiiliseinään hakkaava tapaus. Säälitti hänen lapsuutensa, elämän epäreiluus. Minä ajattelin, että voin rakkaudellani pelastaa hänet. Siinä sitä sitten oltiin, kunnes onneksi tajusin lähteä. Terapiassa asti olen purkanut sitä, että kuinka minä, kaikkien fiksuna nuorena pitämään tyyppi, tein tuollaisen valinnan ja harharetken.

Omien lasteni kasvatuksessa yksi tärkeimmistä päämääristäni on, että he tuntisivat olevansa niin arvokkaita, että kuka tahansa heihin ihastuva ei kelpaisi. Tuntisivat itsensä niin arvokkaiksi, että tuollaisessa tilanteessa ymmärtäisivät, että parempi olisi olla yksin kuin huonossa parisuhteessa. Ja että nuorena näkisi niin pitkälle, että se rakkaus ehtii tulla vaikka 25- tai 35-vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

Itse en mennyt naimisiin asti, mutta ensimmäinen seurustelusuhteeni perustui täysin siihen, että 18-vuotiaana olin vakuuttunut siitä, että en kelpaa kenellekään, koska olen vastenmielinen typerys.

Sitten kun tulee se joku, joka palvoo maata jalkojeni alla, niin ei hirveesti ajattele, että olisiko joku muu parempi mies tarjolla myöhemmin. Olihan se mies vähän ressukka: tosi hurmaava nallekarhu ja sydämestään hyvää tahtova, mutta vähän lapsuudestaan asti harhareitille joutunut ja jatkuvasti päätään tiiliseinään hakkaava tapaus. Säälitti hänen lapsuutensa, elämän epäreiluus. Minä ajattelin, että voin rakkaudellani pelastaa hänet. Siinä sitä sitten oltiin, kunnes onneksi tajusin lähteä. Terapiassa asti olen purkanut sitä, että kuinka minä, kaikkien fiksuna nuorena pitämään tyyppi, tein tuollaisen valinnan ja harharetken.

Omien lasteni kasvatuksessa yksi tärkeimmistä päämääristäni on, että he tuntisivat olevansa niin arvokkaita, että kuka tahansa heihin ihastuva ei kelpaisi. Tuntisivat itsensä niin arvokkaiksi, että tuollaisessa tilanteessa ymmärtäisivät, että parempi olisi olla yksin kuin huonossa parisuhteessa. Ja että nuorena näkisi niin pitkälle, että se rakkaus ehtii tulla vaikka 25- tai 35-vuotiaana.

Naimisiin ehtii menmä 75 vuotiiana.

Vierailija kirjoitti:

Oli mukavaa niin kauan kuin sitä kesti. En ole koskaan elämässäni nauranut niin paljon kuin seurusteluaikoina. Opiskeltiin, harrastettiin ja juhlittiin yhdessä. Sitten tuli lapsia, rahahuolia, piti käydä töissä ja olla vastuullinen aikuinen. Minä kasvoin aikuiseksi, toinen ei. Pahinta oli että toinen oli katkera minulle ja antoi ymmärtää että minä olin tiukkapipo nalkuttaja joka vei vapauden ja hauskuuden hänen elämästään, vaikka todellisuudessa lasten teko oli alunperin hänen ajatuksensa.

Työsuhteissa pysyminen oli toiselle hankalaa, sillä töissä oli raskasta ja tylsää, ja mies hankkiutui työpaikoilla aina riitoihin. Niinpä minä elätin perhettä yksin pitkiä aikoja, ja hoidin lapset ja kodin siinä sivussa. Mies oli kuin kolmas lapsi, se kaikista hankalin. Ainakaan minä en osannut nähdä ennalta, että reippaasta urheilijanuorukaisesta ei kasvaisi koskaan aikuista.

Tämä juuri. Mies ei kasva aikuisuuden ja isyyden vaatimuksiin, vaan alkaa kapinoida niitä - ja vaimoaan - vastaan kusipäisin keinoin. Ei sitä voi aina etukäteen nähdä. Tuskin mies itsekään sitä aina etukäteen itsestään tietää.

Vierailija kirjoitti:

Parin valinnassa katsotaa ihan muita ominaisuuksia kuin kusipäisyyttä.

Ja mitähän sinä katsot?

Vierailija kirjoitti:

Niinpä. Monesti kaikki näkee jo kaukaa millainen mies on kyseessä, paitsi nainen itse.

Ja sitten monista kunnollisista miehistä naiset ovat vaan "hyi viddu mikä hyypiö."

Hyvä esimerkki tuollaisesta "näkee jo kaukaa" tyypistä on se maajussi mustafa. En kyllä häneltä käytettyä autoa ostaisi. En edes satasen autoa.

Ei se ihan näin yksinkertaisesti mene. Monet k-päät osaavat pitää kulissia suhteen ulkopuolisille, jolloin k-pään uhri vaikuttaa heille epävakaalta. Kehuvat, kuinka hyvä mies/nainen k-pää on, ja heidän tietämättä suljettujen ovia on aivan toinen henkilö