Lue keskustelun säännöt.
Miten "syvästi" lasta (vauvaa) kohtaan pitää tuntea?
25.09.2015 |
Riittääkö, jos lapsi on "ihan kiva", mutta ei kuitenkaan älytömän tärkeä? Semmoinen kiva lisä elämään, jota ilmankin pärjäisi mainiosti? Vauva on seitsemän kuukautta, jos sillä on merkitystä.
Kommentit (20)
Oliko sinulla kakkonen muita oireita? Minä kyllä nautin elämästäni, tosin eniten siitä ajasta, jota en vauvan kanssa vietä (ts omasta ajastani).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kolmonen oli siis ap ja pointti oli, etten ainakaan mitenkään muuten ole masentunut.
No ei kaikki meistä ole semmoisia, että ovat vaaleanpunaisessa hurmospilvessä heti ja koko ajan. Ei todellakaan. Eikä siinä ole mitään väärää.
Minä tunsin (ja tunnen) vauvaani kohtaan sellaista tunnetta, että sydän tuntui hetkittäin pakahtuvan kokonaan siitä rakkauden määrästä ja saatoin yhtäkkiä esim. illalla vauvan nukahdettua tirauttaa muutaman kyyneleen kun ajattelin, miten kiitollinen hänestä olenkaan.
Jollain tapaa se tunne voimistuu koko ajan ajan myötä kun lasta oppii eri tavalla tuntemaan. Poislukien "pienet" oman tahdon osoitukset jolloin tunnen lähinnä verisuonteni pullistuvan... :D
Riittää se. Minun lapseni on 12 vuotta enkä koe missään olleen vikaa, vaikka en minäkään vauvahurmosta koskaan kokenut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.09.2015 klo 20:21"]
Oliko sinulla kakkonen muita oireita? Minä kyllä nautin elämästäni, tosin eniten siitä ajasta, jota en vauvan kanssa vietä (ts omasta ajastani).
[/quote]Masennukseni diagnosoitiin ns. psykoottiseksi masennukseksi, koska siihen liittyi myös harhoja. Nykyään elämäni on mielekästä, nautin työstäni ym. Mutta jotenkin olen ymmärtänyt näiltä nettipalstoilta, että vielä esimurkkuikäisten äitikin tuntee yltäkylläisiä rakkauden tunteita yli kaiken lastaan kohtaan. Minä en tunne. Huolehdin lapsen hyvinvoinnista, ja pidän hänestä. Mutta en koe suurta rakkautta. Meillä lisäksi isä on aina ollut se ensisijainen vanhempi.
-2-
Minusta tästä asiasta puhutaan ihan liian vähän, onko ihme että on baby bluesia kun ei se pieni tunnukaan heti omalta, ihmeeltä tai edes erityisen rakkaalta vaikka "pitäisi". Mulla oli ihan sama. Ei tullut rakkautta synnärillä, tuli tunne että hyvä MINÄ, minä onnistuin. Nyt, viekää se pois, haluan nukkua...
Hoidin vauvan kuten piti, mutta en tuntenut rakkautta. Korkeintaan huolta, pelkoa voiko se hyvin, mitä traumoja aiheutan kun en rakasta, tajuaako se? Miksi se itkee, miksen minä tiedä mitä se haluaa ("äidit oppivat kyllä nopeasti tuntemaan mitä mikäkin itku tarkoittaa" - en IKINÄ oppinut!).
En muista tarkkaa ikää kun pystyin rehellisesti myöntämään itselleni että nyt oikeasti rakastan jo. Kävi kuitenkin aina helpommaksi kun hän eriytyi ja kehittyi persoonana.
Tsemppiä, tiedän että tuo on raskasta ja koet ehkä syyllisyyttä. Hoida ja helli parhaasi mukaan, koita tutustua ja hyväksy että tuo rakastumisen vaikeus EI määrittele sinua vanhempana.
Mulla on nyt mitä ihanin 9-vuotias, meillä on todella läheinen suhde eikä alkuaikojen hankaluuksista ole mitään jälkiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.09.2015 klo 20:57"]
Miksi yleensä teette lapsia, jos (tod.näk.) etukäteen jo on tiedossa, että ei tule lasta rakastamaan? Miksi ihmeessä? Itse en pidä lapsista ja juuri siitä syystä en niitä hanki, koska tiedän jo etukäteen, että en kiintyisi välttämättä omaan lapseen tarpeeksi.
[/quote]Meillä tehtiin sitä lasta 10 vuotta. Odotettu ja toivottu lapsi. Ei tosiaankaan ollut etukäteen tiedossa, että rakkaus lapseen ei synny heti häen synnyttyään. Me halusimme lapsen, päinvastoin kuin sinä. Se rakkauden tunteminen ei vaan ole sellainen automaatio.
Itse olen harkinnut lapsen hankkimista, mutta juuri tämä pelottaa. Mitä, jos en sitten rakastakaan lasta? Tai edes opi rakastamaan? Jos mulla on näitä akjtuksia jo etukäteen niin taitaa olla parempi jättää väliin.
Teille kaikille äideille kuitenkin tsemppiä :) ja tästä tosiaan puhutaan aivan liian vähän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.09.2015 klo 20:57"]Miksi yleensä teette lapsia, jos (tod.näk.) etukäteen jo on tiedossa, että ei tule lasta rakastamaan? Miksi ihmeessä? Itse en pidä lapsista ja juuri siitä syystä en niitä hanki, koska tiedän jo etukäteen, että en kiintyisi välttämättä omaan lapseen tarpeeksi.
[/quote]
En tietenkään etukäteen tiennyt etten välittömästi rakastuisi lapseeni. Ja tulin kyllä rakastamaan lasta, enemmän kuin muuta, mulla se vaan kesti pidempään kuin äidille olisi "soveliasta". Tälle en voi mitään.
Se ei ollut myöskään syynä yksilapsisuuteeni, lopulta erottiin vaan miehen kanssa eikä sitten muiden kanssa tullut yritettyä. Nyt on jo myöhäistä.
Pidän kyllä kovasti muistakin lapsista kuin omastani.
Nro 9
Surullista luettavaa :( Harmi, että tunnevammaiset/tietyllä tavalla mielenterveysongelmaiset erehtyvät hankkimaan lapsia. Kyllä se rakkaudettomuus aina heijastuu lapseen jollain tavalla, ei sitä pysty täysin salaamaan.
Ei niitä lapsia ole pakko kaikkien väkisin hankkia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.09.2015 klo 21:44"]Surullista luettavaa :( Harmi, että tunnevammaiset/tietyllä tavalla mielenterveysongelmaiset erehtyvät hankkimaan lapsia. Kyllä se rakkaudettomuus aina heijastuu lapseen jollain tavalla, ei sitä pysty täysin salaamaan.
Ei niitä lapsia ole pakko kaikkien väkisin hankkia.
[/quote]
Mutta jos tätä ei tosiaan voi tietää etukäteen. Odotat ja haluat lasta mutta et koekaan heti sen syliin saatuasi suurta rakkautta. Eihän sille sitten enää voi mitään.
Minä en ole koskaan ollut mikään "lapsi-ihminen" ja ennen lapseni syntymää pelkäsin, että entä jos en rakastakaan sitä vauvaa. Jälkeenpäin tuo pelko tuntuu naurettavalle, sillä rakastan lastani enemmän kuin mitään ikinä. Tämä lähinnä sille, joka tässä ketjussa mietti, että kannattaako lasta tehdä laisinkaan, jos jo etukäteen pelkää ettei tuntisi rakkautta vauvaa kohtaan. Ei ainakaan mulla mennyt niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.09.2015 klo 21:47"][quote author="Vierailija" time="25.09.2015 klo 21:44"]Surullista luettavaa :( Harmi, että tunnevammaiset/tietyllä tavalla mielenterveysongelmaiset erehtyvät hankkimaan lapsia. Kyllä se rakkaudettomuus aina heijastuu lapseen jollain tavalla, ei sitä pysty täysin salaamaan.
Ei niitä lapsia ole pakko kaikkien väkisin hankkia.
[/quote]
Mutta jos tätä ei tosiaan voi tietää etukäteen. Odotat ja haluat lasta mutta et koekaan heti sen syliin saatuasi suurta rakkautta. Eihän sille sitten enää voi mitään.
[/quote]
Kyllä se on pitkälti etukäteen ennakoitavissa. Jos olet itsekäs(tarvitset paljon omaa aikaa), sinulla on epärealistinen käsitys vanhemmuudesta (se on helppoa, elämä ei muutu lapsen myötä, suunnittelet töihin paluuta mahd. pian jne.), olet epäempaattinen tai sinulla on mielenterveysongelmia, on suuri riski sille ettet tule lastasi rakastamaan. Tai jos vanhempasi olivat itse tunnevammaisia, jotka eivät sinua rakastaneet.
[quote author="Vierailija" time="25.09.2015 klo 21:52"]
Minä en ole koskaan ollut mikään "lapsi-ihminen" ja ennen lapseni syntymää pelkäsin, että entä jos en rakastakaan sitä vauvaa. Jälkeenpäin tuo pelko tuntuu naurettavalle, sillä rakastan lastani enemmän kuin mitään ikinä. Tämä lähinnä sille, joka tässä ketjussa mietti, että kannattaako lasta tehdä laisinkaan, jos jo etukäteen pelkää ettei tuntisi rakkautta vauvaa kohtaan. Ei ainakaan mulla mennyt niin.
[/quote]
Samantapainen kokemus minullakin. Tosin sillä erotuksella, etten varsinaisesti pelännyt että en rakastaisi. En kuitenkaan ennen lapsen syntymää kokenut erityisiä tunteita. Syntymänsä jälkeen rakastuin silmänräpäyksessä palavasti, eli ihan oppikirjamaisesti meni minun kohdallani.
Uskon kyllä, että ihan tavallisilla ihmisillä voi käydä niinkin että rakkaus ei syty heti, vaan sitä voi joutua odottelemaan. Aloittajan kohdalla en usko sen olevan vakavaa, jos hän kuitenkin suhtautuu myönteisesti lapseen. Jos rakastamisen tunteen puuttumisen lisäksi on negatiivisiä tunteita vauvaa kohtaan, niin silloin mielestäni kannattaa hakea apua tilanteeseen, jotta vauvan kehitys ei vaarannu.
[quote author="Vierailija" time="25.09.2015 klo 20:34"]
Minusta tästä asiasta puhutaan ihan liian vähän, onko ihme että on baby bluesia kun ei se pieni tunnukaan heti omalta, ihmeeltä tai edes erityisen rakkaalta vaikka "pitäisi". Mulla oli ihan sama. Ei tullut rakkautta synnärillä, tuli tunne että hyvä MINÄ, minä onnistuin. Nyt, viekää se pois, haluan nukkua... Hoidin vauvan kuten piti, mutta en tuntenut rakkautta. Korkeintaan huolta, pelkoa voiko se hyvin, mitä traumoja aiheutan kun en rakasta, tajuaako se? Miksi se itkee, miksen minä tiedä mitä se haluaa ("äidit oppivat kyllä nopeasti tuntemaan mitä mikäkin itku tarkoittaa" - en IKINÄ oppinut!). En muista tarkkaa ikää kun pystyin rehellisesti myöntämään itselleni että nyt oikeasti rakastan jo. Kävi kuitenkin aina helpommaksi kun hän eriytyi ja kehittyi persoonana. Tsemppiä, tiedän että tuo on raskasta ja koet ehkä syyllisyyttä. Hoida ja helli parhaasi mukaan, koita tutustua ja hyväksy että tuo rakastumisen vaikeus EI määrittele sinua vanhempana. Mulla on nyt mitä ihanin 9-vuotias, meillä on todella läheinen suhde eikä alkuaikojen hankaluuksista ole mitään jälkiä.
[/quote]
Tässäpä kuvailtiin täsmällisesti myös minun elämääni, terveisin 7. JUURI NOIN se meni!
Miten ysi, onko 9-vuotias ainoa lapsesi? Pohdiskelen tässä, että onko monillakin yhden lapsen äideillä tämä kokemus taustalla.
T. Edelleen 7
[quote author="Vierailija" time="25.09.2015 klo 20:40"]
Miten ysi, onko 9-vuotias ainoa lapsesi? Pohdiskelen tässä, että onko monillakin yhden lapsen äideillä tämä kokemus taustalla.
T. Edelleen 7
[/quote]Minulla ainakin muiden lasten hankkiminen jäi juuri tähän, etten kertakaikkiaan uskaltanut hankkia lisää lapsia masennuksen uusiutumisen pelossa.
-2-
Miksi yleensä teette lapsia, jos (tod.näk.) etukäteen jo on tiedossa, että ei tule lasta rakastamaan? Miksi ihmeessä? Itse en pidä lapsista ja juuri siitä syystä en niitä hanki, koska tiedän jo etukäteen, että en kiintyisi välttämättä omaan lapseen tarpeeksi.
Minä en tuntenut rakkautta vauvaa kohtaan. Jollain tapaa pidin hänestä, mutta en rakastanut. Minulla oli synnytyksen jälkeinen masennus. Kävin perheneuvolassakin, jossa psykologikin totesi, että eihän rakkautta vauvaa kohtaan voi tunteakaan, kun se vasta 3 kk on siinä ollut. Olin kyllä eri mieltä.
Pääsin sitten lopulta psykiatrisen avun piiriin. Hyvin pian sen jälkeen syntyi ensimmäiset rakkauden tuntemukset vauvaa kohtaan. Nyt lapsi on jo 12-vuotias, ja koen jotenkin, että en rakasta häntä yhtä paljon kuin "normaalit" äidit rakastavat lastaan. Masennuksesta olen toipunut jo vuosia sitten. Näillä mennään.