Onko ainoa lapsi onneton?

En ollut onneton ehkä vähän arempi kuin muut mutta en mitenkään hirveästi kärsinyt siitä

Ainoa asia mitä olen joutunut kärsimään, oli kavereiden kateus ja kiusaaminen siitä kun sain vanhemmilta huomiota. Samoin perheellämme oli tietenkin parempi taloudellinen tilanne kun ei ollut montaa lasta.

En todellakaan ollut onneton. Minä nautin siitä että olin ainoa lapsi ja ajattlein aina että olisi ikävää jos olisi muitakin kilpailemassa vanhempien huomiosta, ja sitten vähän vanhempana, rahasta. Mulle saatettiin ostaa mopo tai kevari, kun taas kaverin kotona vanhemmat sanoi ei, perustellen sitä sillä että jos sulle ostettaisiin nin pitäisi kahdelle muullekin sisarukselle ostaa, ja siihen ei ole varaa.

Riippuu varmasti paljon yksilöstä itsestään. Itse sain sisaruksen vasta ollessani 13 vuotias, enkä koskaan lapsena kokenut itseäni yksinäiseksi, enkä kaivannut sisarusta. Oma lapseni on koin seurallinen ja uskon, että hänen luontoisensa voisi sisarusta kaivatakin.

En kärsinyt :)

[quote author="Vierailija" time="21.09.2015 klo 14:29"]En kärsinyt :)
[/quote]
Toki tarkemmin ajatellen vanhempani olivat ylisuojelevaisia mutta enpä tiedä onko siitä ollut haittaa, alkoholikokeilut siirtyivät vaan parilla vuodella.

Eipähän tule sisarkateutta, ei lapsena eikä aikuisena. Toiset puhuu itsekkäistä ainoista lapsista, jotka saavat kaiken. Ei pidä yleistää, ja tuntuu monilapsisista perheistäkin kasvavan itsekkäitä ja etenkin kateellisia kansalaisia.

En ole ollut onneton. Päinvastoin, mulla on ihanan läheiset suhteet vanhempiini.

N25

Avomieheni on ainoa lapsi ja hänelle on juuri sen vuoksi tärkeää saada tulevaisuudessa omia lapsia monikossa. Hän on myös myöntänyt olevansa avoimen kateellinen minun sisaristani ja puhunut paljon siitä, kuinka vanhojen vanhempien ainoan lapsen osa oli yksinäinen ja sellainen, ettei mikään maallinen mammona pystynyt sisarusten puutetta korvaamaan. 

Itse olen isosta perheestä ja poikaystäväni on ainoa lapsi. Eron huomaa selvästi meissä, mutta olen huomannut, että aikaisemmin ajattelin itse vähän yksipuolisesti ainoista lapsista ja jopa vähän säälin heitä, sillä olen itse niin onnellinen sisaruksistani, enkä osannut ajatella että ainoa lapsi voisi koskaan olla yhtä onnekas. Tutustuttuani tähän mieheen silmäni ovat kuitenkin avautuneet ja olen ymmärtänyt, että molemmissa on varmasti hyvät ja huonot puolensa. Poikaystäväni on aina ollut todella sosiaalinen eikä yhtään arka (olen tuntenut hänet jo vuosia ennen seurustelua) ja varmasti on ollut leikkikavereita lapsena. Hänen perheellään on ollut enemmän resursseja panostaa hänen harrastukseensa mihin itselläni ei koskaan ole ollut mahdollisuutta, varsinkin jos harrastus on ollut kallis. Samoin huomiota hän on varmasti saanut vanhemmiltaan enemmän kuin itse keskimmäisenä lapsena, ja kasvatus hänellä on myös kohdallaan (omat vanhempani ovat selkeästi olleet uupuneita ja eivät ole jaksaneet panostaa kasvatukseen yhtä paljon). Ennen ajattelin, että jos lapsia teen niin ehdottomasti ainakin kaksi, jotta olisi sisarus, mutta nykyään ajattelen ettei se olekaan enää niin välttämätöntä. Toisaalta ainoa lapsi ei koskaan saa sitä samaa sidettä sisarustensa kanssa kuten itse olen saanut, mutta eihän sekään itsestään selvä asia missään nimessä ole että sisarukset tulevat toimeen...

3 vuotta nuorempi siskoni on aina ollut yksi parhaimmista asioista elämässäni. Meistä on aina ollut toisillemme seuraa ja sisaruus on opettanut jakamaan asioita ja ottamaan toiset huomioon pienestä pitäen. En halua yleistää kaikkia tapauksia, mutta olen huomannut että poikkeuksetta kaikki perheen ainoat lapset jptka minä olen elämäni aikana tavannut ovat hieman itsekkäitä, omaa etuaan ajattelevia, tulevat helposti mustasukkaisiksi ja asiat pitää aina mennä heidän mielen mukaan. En siis halua yleistää mutta nämä ovat tapauksia oihin itse olen törmännyt. 

Joskus pienempänä lapsi toivoi sisarusta ja suunnitteli itsekin hankkivansa kaksi lasta. Nyt teininä on huomannut, että ei ole hullumpaa olla ainoa lapsi ja on kallistunut sillekin kannalle, että haluaa itsekin vain yhden lapsen. Tytöllä on bestis, jonka kanssa viettää paljon aikaa yhdessä, mutta viihtyy hyvin myös omissa oloissaan. Introverttejä olemme koko perhe ja ehkä siksi tuo sisaruksenkaipuu ei lapsella yltynyt niin kovaksi. Koiraa hän on toivonut enemmän kuin sisarusta, mutta koiraakaan emme ole hankkineet. 

Omasta lapsuudestani muistan julmat ja todella väkivaltaiset tappelut veljien kanssa ja sen, miten he pilkkasivat ja halveksuivat minua. Ja siihen päälle vielä se taloudellinen köyhyys. Tätä taustaa vasten en koe tyttäreni jääneen mistään paitsi.

Sisarusten arvo korostuu aikuisuudessa ja aivan erityisesti sitten, kun omat vanhemmat alkavat vanheta. Sen vain sanon, että helvettiä olisi ollut hoitaa monen sadan kilometrin päästä dementoituvien vanhempien asioita ilman siskon osallistumista ja henkistä tukea. Myös omien lasten syntyessä ja pikkulapsivaiheessa suht samaa elämäntilannetta elävästä siskosta oli iso apu konkreettisesti ja henkisellä tasolla. Eihän se mikään itsestäänselvyys toki ole joo, että ollaan edes väleissä, mutta ylivoimaisesti suurin osa kyllä tulee edes jollakin tasolla juttuun sisarustensa kanssa. 

[quote author="Vierailija" time="21.09.2015 klo 14:34"]Itse olen isosta perheestä ja poikaystäväni on ainoa lapsi. Eron huomaa selvästi meissä, mutta olen huomannut, että aikaisemmin ajattelin itse vähän yksipuolisesti ainoista lapsista ja jopa vähän säälin heitä, sillä olen itse niin onnellinen sisaruksistani, enkä osannut ajatella että ainoa lapsi voisi koskaan olla yhtä onnekas. Tutustuttuani tähän mieheen silmäni ovat kuitenkin avautuneet ja olen ymmärtänyt, että molemmissa on varmasti hyvät ja huonot puolensa. Poikaystäväni on aina ollut todella sosiaalinen eikä yhtään arka (olen tuntenut hänet jo vuosia ennen seurustelua) ja varmasti on ollut leikkikavereita lapsena. Hänen perheellään on ollut enemmän resursseja panostaa hänen harrastukseensa mihin itselläni ei koskaan ole ollut mahdollisuutta, varsinkin jos harrastus on ollut kallis. Samoin huomiota hän on varmasti saanut vanhemmiltaan enemmän kuin itse keskimmäisenä lapsena, ja kasvatus hänellä on myös kohdallaan (omat vanhempani ovat selkeästi olleet uupuneita ja eivät ole jaksaneet panostaa kasvatukseen yhtä paljon). Ennen ajattelin, että jos lapsia teen niin ehdottomasti ainakin kaksi, jotta olisi sisarus, mutta nykyään ajattelen ettei se olekaan enää niin välttämätöntä. Toisaalta ainoa lapsi ei koskaan saa sitä samaa sidettä sisarustensa kanssa kuten itse olen saanut, mutta eihän sekään itsestään selvä asia missään nimessä ole että sisarukset tulevat toimeen...
[/quote]

Lisäänpä tähän vielä, että olen kyllä itse parempi jakamaan asioita kuin poikaystäväni mutta verrattuna joihinkin kavereihini, jotka ovat perheen ainoita lapsia, hän ei ole läheskään yhtä itsekeskeinen. Omistushalua löytyy kyllä mutta on tosi huomaavainen eikä hänen koko maailmansa pyöri oman navan ympärillä. Jotkut ainoat lapset tuntuvat todellakin usein valittavan asioista, jotka itselle tuntuvat mitättömiltä ja monet kuvittelevat, että kaikkia kiinnostaa heidän pienimmätkin ongelmansa. En sano tätä ollenkaan ilkeyttäni, vaan komppaan 12:ta, yleistys on turhaa ja tällainen "ilmiö" ainoiden lasten parissa on ihan ymmärrettävää.

En ole kaivannut sisaruksia. Olen ainut lapsi ja serkuistakin oli nuorin eli olin monella tapaa aika lellitty. Olen aika itsekäs ihminen mutta elämä opettaa kyllä ;) Näin aikuisenakaan en kaipaa sisaruksia kun monilla ystävillä on heistä enemmän huolta tai murhetta kuin iloa tai aika etäiset kylmät välit.

Minulla on itselläni 2 lasta...tyttö ja poika. Ovat teinejä ja välit ok.

Kokemuksen kautta tiedän, et itsekkäämpiä saa hakea.

14 puhuu asiaa. Ei se lapsena mitään, mutta aikuisena harmittaa, kun ei ole ketään kenen kanssa jakaa asioita.

En ollut onneton, enkä ole kaivannut sisaruksia edes silloin kun vanhemmat sairastuivat vakavasti.

Ai joo, ainoita lapsia on tutkittu paljon, eikä tutkimuksissa olla havaittu että olisivat itsekkäämpiä, yksinäisempiä tms. kuin sisaruksellisetkaan. Tällä asiasta kansantajuisesti (englanniksi) ja pieni lainaus:

"Don’t take my word for it. Consider the data: in hundreds of studies during the past decades exploring 16 character traits — including leadership, maturity, extroversion, social participation, popularity, generosity, cooperativeness, flexibility, emotional stability, contentment — only children scored just as well as children with siblings. And endless research shows that only children are, in fact, no more self-involved than anyone else. It turns out brutal sibling rivalry isn’t necessary to beat the ego out of us; peers and classmates do the job.

Nor are only children lonelier. Toni Falbo at the University of Texas and her colleague Denise Polit are among the many researchers who have explored the question of whether only children are lonelier than those who have siblings. Their findings suggest that solitude is not synonymous with loneliness and often strengthens character. As one psychotherapist explained to me, only children tend to have stronger primary relationships with themselves. And nothing provides better armor against loneliness."

http://www.nytimes.com/2013/06/09/opinion/sunday/only-children-lonely-and-selfish.html?_r=0

Toivoisimme miehen kanssa, että saisimme toisenkin lapsen, mutta mahdollisuus siihen on pienehkö, hedelmällisyys on meillä heikko, eikä hoitojakaan jaksa enempäänsä. Olemme saaneet yhden ihanan lapsen iloksemme. En usko hetkeäkään, että lapsestamme tulee itsekäs sen vuoksi, että jäisikin ainokaiseksi; päin vastoin, hän on osoittanut jo nyt taaperona olevansa vallan ystävällinen ja empaattinen toisia kohtaan, ei ole mustasukkainen jos minä hoidan toisten vauvoja, kun tietää että hän saa yllin kyllin huomiota ja hoivaa sitä tarvitessaan. Onhan paljon kiinni lapsen luonteesta, ja kasvatuksesta, millainen ihminen hänestä kasvaa. Yritämme kasvattaa lapsestamme avarakatseista ja empaattista ihmistä, joka paitsi ottaa toiset huomioon, osaa myös pitää puolensa elämässä.

[quote author="Vierailija" time="21.09.2015 klo 14:12"]

Mietin asiaa paljon nykyisin, kun pohdinnassa on sisarus 3.v ainokaisellemme. Miten te muut yksilapsiset perheet olette asian kokeneet, onko lapsi surrut tai kysellyt puuttuvia sisaruksia? Entä toisen lapsen myötä perhekokoa kasvattaneet, onko toinen lapsi ollut esikoiselle parasta mahdollista seuraa? Entäs itse ainoana lapsena kasvaneet, olitteko onnettomia?

[/quote]

Ainoa lapsi muuttuu onnettomaksi, jos teet ainoasta lapseudesta ongelman ja surkuttelet sitä. Muutoinhan se ei ole ongelma, vaan osa elämää.

Ainoa lapsi voi kokea elämän onnettomaksi silloin, kun kohtaa ihmisiä joilla on ennakkoluuloja siitä, millaisia ainoat lapset ja heidän elämänsä olisi heidän mielestään ollut. Harva ei-ainoa ymmärtää, ettei ainoan lapsen elämän ja kasvu ole sellaista, millaiseksi se kai usein luullaan.

Miettikääpä vaikka Suomeen tulleita pakolaisia. Heidän joukossaan on rikollisia, kuten suomalaistenkin. Silti monen asenne ehitä kohtaan on kova ja ennakkoasenteita täynnä. Niitäkin, jotka eivät ole lainkaan asenteiden mukaisia. Se todellaki tekee onnettomaksi ja voi johtaa jopa masennukseen, ehkä jopa agressioon turhautumisen myötä.