Miksi en saanut koskaan elää normaalia elämää?

Okei, ehkä alle 2v. olen elänyt ns. normaalia elämää, mihin ei liittynyt päivittäistä pelkoa tai huolta tai muuta harmia. Mutta harmi, etten itse muista siitä mitään. Lapsuudessani isän mielisairaudet ja inhottava käytös hallitsi koko perheen arkea. Sai raivokohtauksia, tai oikeastaan sen elämä oli raivoamista 24/7, milloin mistäkin pienemmästäkin syystä. Jos ei suoraa raivoa, niin itsesäälistä itkua ja mökötystä, tai marttyyrista itsariuhkailupuhetta. Kaikki nämä lasten kuullen.

Pelkäsin mennä koulusta kotiin tämän takia. Yläasteella taas jouduin sen lisäksi pelkäämään kouluun menemistä, koska minua kiusattiin, alunperin sen takia, että isäni oli mielenterveydeltään ongelmainen. Kiusaamisen takia jäin aikalailla ulkopuolelle kaveriporukoista. Pikkupaikkakunnalla koulunvaihtaminen ei ollut mahdollista koska ei ollut muita kouluja ja kaikki nauroi ajatuksellekin vaihtaa viereisen paikkakunnan kouluun. Kotona oli edelleen samat ongelmat, mutta vaikka yritin opettajallekin niistä suoraan kertoa, niin hän sanoi, ettei voi mitään. Eihän kukaan muutenkaan halunnut uskoa, että kiltillä ja koulussa ihan ok pärjäävällä tytöllä voisi olla jotain ongelmia. Jäin siis täysin yksin näiden asioiden kanssa. Muistan jo ysiluokalla kokeneeni, että olen menettänyt suuren osan teini-ikääni.

Lukion puolivälissä aloin saada kavereita kun porukka oli sen verran vaihtunut, että kiusaajaporukka ei ollut seurannut lukioon. Tässä vaiheessa olin jo niin stressaantunut kotitilanteen takia, oli ongelmia nukkumisen kanssa enkä tuntunut muistavan tai ymmärtävän kaikkea, vaikka miten yritin lukea. Huomasin keskittymisvaiheudetkin jo silloin. Näiden takia kuitenkin en valmistunut samaan aikaan kuin muut, kiva isku jo valmiiksi huonolle itsetunnolle. Ajattelin, että ei minusta ole mihinkään, vaikka aikoinaan sainkin rämmittyä lukion läpi. Tässä vaiheessa myös menetetyn nuoruuden taakka alkoi tuntua sietämättömältä.

Lukion jälkeen pääsin opiskelemaan parikymppisenä ensin ammattiin ja sitten amk, minkä aikana aloin myös saada jonkin verran työkokemusta. Hetken aikaa elämä oli ihan ok, oli opiskelu, töitä ja kavereita, ihan kuiten muillakin. Silti edelleen siellä taustalla kummitteli ne vanhat asiat, mutta silloin ajattelin, että jos nyt hetken edes voin elää kuten ns. normaalit nuoret aikuiset. Nyt kuitenkin edelleen ne asiat tuntuu painavan yhä enemmän ja enemmän. Monet ikäiseni on valmistuneet jo yliopistoista ja heillä on perhe. Minulla ei ole mitään. En voi saada edes lapsia. Mikä minua oikein odottaa tulevaisuudessa?