Lue keskustelun säännöt.
Huoh!
07.09.2015 |
Olemme olleet yli kymmenen vuotta naimisissa mieheni kanssa. Meillä on ollut selvät sävelet, kuinka rakennamme yhteistä tulevaisuutta. Nyt kun kaikki on saavutettu olemme huomanneet, että sen kaiken hinta on ollut parisuhde. Olemme unohtaneet toisemme kokonaan vuosien varrella. Mies on opiskellut ja tehnyt töitä uupumukseen asti ja minä pyöräyttänyt lapset ja kasvattanut heitä (miehellä ei rehellisyyden nimissä ole ollut tähä juurikaan aikaa). Lisäksi kävimme kevättalvella yhden erittäin ison, perustavanlaatuisen kriisin parisuhteessamme. Mies on myös kertonut, ettei hän rakasta minua enää, haluaisi kyllä rakastaa, muttei rakasta. Niin, ja mies on paljon myös työmatkoilla ja pitkiä päiviä töissä. En ikävöi häntä työmatkoilla ollessaan. Hänkään ei joittele/tekstaa. Jos joku ottaa yhteyttä, se olen minä. Hän lupaa aina soittaa illalla, mutta ei hän koskaan muista.
Noin puolitoista vuotta minusta on tuntunut, että kaipaan erittäin kipeästi vieraiden miesten hyväksyntää. Haluaisin niin kovasti, että joku haluaisi minua, rakastaisi, pitäisi hyvänä. Että saisin tuntea olevani ihana ja tärkeä. Tämä asia on ollut nyt muutamia kuukausia "pimennossa", mutta tunne alkaa taas nostaa päätään.
Huomaan jatkuvasti miehiä, jotka huomioivat ja ihastelevat vaimojaan/tyttöystäviään ja pitävät heitä tärkeinä ja läheisinä. Huomaan jatkuvasti katselevani miehiä ja mietin, voisiko tuo rakastaa minua. Ihan kauhean turhauttavaa kun eihän tuntematon ihminen voi tuosta vain rakastaa minua. Mutta miten kukaan voisi edes, kun en keneenkään koskaan tutustu, on aina niin tutut ja rutinoituneet arjen kuviot. Ihastun kaikkiin miehiin, jotka edes jollain tavalla sivuavat omaa elämääni. Koko viime talven ja kevään tiesin, että eräs mies tulee luultavasti olemaan lapseni eskariope. Kauhun ja pelonsekaisin tuntein, mutta myös jännityksellä odotin syksyä ja tulevaa eskarivuotta kun tiesin, että tulen ihastumaan taas tähän mieheen jota päivittäin tulen näkemään. Nyt taistelen tuota tunnetta vastaan sillä tiedän, etten tule vastakaikua saamaan ja se harmittaa todella ihana mies kun on.
En edes tiedä miksi tämän kirjoitin. Varmaan vain purkaakseni omaa oloani, eihän tällaisesta voi kenellekkään puhua :(
Kommentit (4)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakkaus voi syttyä uudestaan. Ota haaste vastaan - elä suhteessasi niin kuin rakastaisit puolisoasi yli kaiken. Jos sijoittaa aikaa ja vaivannäköä toiseen, tulee toisesta tärkeä. Ota vaikka päivittäin tavaksi yrittää tehdä jokin asia miehellesi mieliksi tai miehesi hyväksi, tai jokin sellainen juttu jota tiedät miehesi kaipaavan. Ei oo helppoa, mutta muutos lähtee sinusta. Ja jos se on myönteinen muutos, niin miehesi huomaa sen kyllä. Nainen kaipaa rakkautta ja hyväksyntää, mies ehkä enemmän kokemusta kunnioituksesta ha arvostuksesta/ihailusta. Kokemuksen siitä, että riittää ja kelpaa.
MInustakin tuntuu, että voisitte miehesi kanssa löytää toisenne uudelleen sillä "tahtomisella". Että aluksi vähän teeskennellään, sanotaan hyviä asioita ihan vain sanoimisen vuoksi ja tekstaillaan toiselle jne. Sovitaan treffi-ilta ravintolaan ja laitellaan ne viinit ja suklaat kynttilöiden ääreen. Aluksi se tuntuu näytelmältä, mutta kun itseään ja toista vakuuttaa tarpeeksi monta kertaa, niin se muuttuukin taas uudelleen todeksi.
Meillä oli tällainen hetki myös tänä vuonna, mutta kumpikaan ei suostu sanomaan ääneen "en rakasta sinua enää", vaan haluamme taivutella sen tunteen takaisin. Mieskin totesi, että pitää TAHTOA enemmän. Rupesimme töihin ja kappas, vanha tunen löytyi :D
Voisiko joku kommentoida jotain? On niin hylätty olo :(
ap