Yksin äidiksi
Hei!
Tiedän, että olemassa on muitakin, mutta mistä teidät löydän? Olen tulossa äidiksi 4/07, yksin. Mies oli kuvioissa positiiviseen tulokseen asti, sen jälkeen hän on hävinnyt vähän kerrassaan kauemmas, enää en luota ollenkaan siihen, että hän ottaisi mitään vastuuta lapsesta saati sen kasvattamisesta. Jos olet samassa tilanteessa tai käynyt saman itse läpi, laita viestiä, selviytymisvinkit ovat vähissä, oma mielikuvitus ei riitä enää keksimään uutta. Ehkä yksin voi selvitä yhdessä muiden kanssa..:)
Kommentit (12)
Minä hankin toisen lapsen yksinäni. Varmasti pärjäät hyvin yksin vauvan kanssa. Vauvan kanssa on mukavaa. :) 4-vuotias esikoinen sen sijaan on se rankempi tapaus... Minäkin voin mailailla, jos annat osoitteen. Asun Espoossa.
Olen ollut myös yh- vauvan syntymästä saakka, ja voin sanoa että tottakai on rankkaa, kun joutuu hoitamaan kaikki yksin, eikä ole tavallaan ketään, kenen kanssa jakaa raskaus, synnytys, kasvatus ym. Mutta aivan varmasti tulet selviämään, ja viim. kun saat muksun syliin ja pääset kotia, kaikki paha unohtuu.
Itse ainakin olen tässä vuoden aikana niin tottunut hoitamaan kaiken itse, että olisi varmaan shokki, jos tähän joku tulisi mukaan höösäämään =)
Ja eipähän tarvitse kinastella muiden kanssa nimi-, kasvatus ym. asioista =)
Tsemppiä ja nauti raskaudesta. Itsellä ainakin ikävä vauva-mahaa... =)
Nyt on Eve Mantu kirjoittanut kirjan nimeltä: Musta tulee perhe. Voimavara yksin odottavalle. Hän on itse 4 vuotiaan pojan äiti ja ollut odotusajasta asti yksin ja teki tämän kirjan. Kaikki neuvolan vihkosethan ovat Meille tulee vauva-tyyliin.
On olemassa myös Tuike-ryhmä joka kokoontuu 10.10 alkaen. Lisätietoja siitä saa http://voimakirja.vuodatus.net
Siellä varmasti on muitakin yksin odottajia.
Jaksamisia sinulle! Olen itse ollut odotusajasta asti lapsen kanssa yksin ja tiedän sun fiilikset.
Hei yksin odottavat naiset!
Helsingistä löytyy vertaistukea meille. Katsokaapas täältä: http://voimakirja.vuodatus.net/blog/category/TUIKE. Itse kävin jo tapaamisessa. Tulkaahan mukaan! Ja lukeaa Even kirja; siitä saa voimaa...
Minäkin olen ollut poikani (08/05) kanssa koko ajan yksin, eikä hänen isänsä edes tiedä lapsen olemassa olosta (valitettavasti en häntä ole tavoittanut...). Rankkaa on ollut, mm. lapsen maitoallergian vuoksi, mutta hetkeäkään en ole katunut sitä, että päätin lapsen pitää. Olisihan se ollut kivaa jakaa odotus- ja vauva-ajan tapahtumat jonkun kanssa, mutta kyllähän isovanhemmat ja kummitkin mielellään kuuntelevat, mitä meille kuuluu... Sitä olen tässä matkan varrella pohtinut, miten/mitä kerron lapselle hänen isästään, kun aikanaan asia kuitenkin alkaa häntä kiinnostaa. Vinkkejä otetaan vastaan;) Tässä " totaalisessa yksinhuoltajuudessa" on se tosi raskasta, kun milloinkaan ei voi sanoa toiselle osapuolelle, että " nyt lähden lenkille, tms. En kestä enää sekuntiakaan tätä huutoa. Sun vuoro hoitaa..." Sitä on siis koko ajan, 24/7 vastuussa lapsesta. Mutta toisaalta oman lapsen vilpitön vastarakkaus korvaa monenkertaisesti kaikki hankaluudet!!! Että rohkeasti tulta päin vaan ja voimia (niitä tarvitaan!). Ja ota ihmeessä KAIKKI tarjottu apu vastaan. Itse tein sen virheen, että en myöntänyt väsymistäni ja vakuutin kaikille, että " kyllä minä pärjään" ...
PS. Miten siihen " aina yksin-juttuun pääsisi mukaan" ?
Minä olen ollut myös raskauden alusta asti yksin. Hetkeäkään en kyllä ole katunut, pikku tytön (5kk) hymy korvaa kaiken! Mulla oli ystäviä ja perhe tukena raskaudessa, mutta olihan se valehtelematta välillä aika kovaa. Tuntuu, että yksin odottaja on kaikkien avoimen ihmetyksen ja päivittelyn kohde. Mulle ainakin ihan avoimesti jotkut sanoivat todella typeriä ja loukkaavia asioita. Ja välillä teki kovaa perhevalmennuksessa istua yksin masun kanssa kun muut istuivat kädet kädessä onnellisina. Meillä on tytön kanssa kaikki ihan ok, mutta tottakai se loukkaa tytön puolesta ettei hänen isä halua olla tekemisissä. Olen myös pohtinut asiaa miten sitten joskus kerron hänestä lapselle.
Vaikka ystävät ovat ihania, on joskus vaikea selvittää fiiliksiä ihmiselle joka ei elä vastaavassa tilanteessa. Olisi mahtavaa tavata ja jutella vastaavassa tilanteessa olevien äitien kanssa ja taas itse antaa tukea yksin odottaville. Mulle voi mailata minna@bsg.fi. Jos kiinnostuneita löytyy niin järjestäisin todella mielelläni tapaamisen (Helsingissä) jossa päästään tutustumaan ja tukemaan toisiamme. Tukiverkko on äärimmäisen tärkeä kun on yksin vastuussa lapsessa.
Kirjoitin jo pitkän viestin, mutta taisi kadota avaruuteen aikä tullut perille. Tai sitten siellä on kohat kaksin kappalein...
Mutta siis, minäkin olen ollut alusta asti yksin. Nyt tyttäreni on 7kk ja päivieni ilo. Mutta voin kyllä todeta, että raskausaika oli elämäni kamalinta aikaa ja kävin kyllä kaikki tunteet katumuksesta vihaan ja pettymyksen kautta iloon läpi. Eli osaksi varmasti fiilikset tulivat hormooneistakin, mutta paljolti myös ympäristön paineista. Ympäristö ei kyllä tosiaankaan usein helli masuista yh-äiskää ja vastaan voi tulla todella paljon typeriä kommentteja. Samoin myös se, että oma unelma perheidyllistä ei toteudukaan alkuperäisten suunnitelmien mukaan, voi aiheuttaa masista.
Mutta voin vain sanoa, että ympäristön kommentteja ei kannata kuunnella. Sinulla on oikeus olla mahastasi yhtä ylpeä kuin kenellä tahansa muullakin raskaana olevalla. Samoin on myös perheesi suhteen. Se, ettei isä ole välttämättä kuvioissa, ei millään tavoin vähennä sinun perheesi arvoa. On erilaisia perhemalleja ja sinun on varmasti yhtä hyvä kuin kenen tahansa muun.
Ja isänkään nuivaan suhtautumiseen ei kannata heti (tai monenkaan kerran jälkeen) lannistua. Minunkin lapseni isällä kesti kauan asian vatvomiseen ja käsittelemiseen ja etenkin sen etä-isän roolin sisäistämiseen. Mutta nyt hän on osallistunut jo aktiivisesti lapsemme elämään tapaamisin ja isäsuhdettaan luoden. Enkä raskausaikana olisi kyllä ikinä uskonut, että näin voisi käydä, vaan meinasin useastikin luovuttaa hänen suhteen. Nyt kuitenkin hän on jo oikein mallikas etä-isä ja hyvä sellaisenaan.
Mutta vaikka lapsen isän kanssa ei sovintoa syntyisikään, ei sekään ole maailman loppu. Kuten aiemmin jo mainitsin, niin sinun perheesi ja teidän hyvinvointi lapsenne kanssa on kuitenkin tärkeintä. Isä on vaan mukava lisä, niin sanottusti. Ei välttämättömyys.
Ja vaikka arki ei varmasti aina ole ruusuista yh:lla niin läheisiä seuratessa voin kyllä todeta, että ei se aina ole parisuhteessakaan elävillä äideillä sen kummempaa. Tukiverkko on kuitenkin tärkeä olla, kuuluipa sitten parisuhteessa eläviin tai yh-mammoihin/-isiin.
Mutta kaikesta rankkuudestakin huolimatta, lapsi on ainakin itselleni ollut elämäni paras asia ja tuonut niin paljon uutta hyvää päiviini.
Eli paljon masua helliviä ajatuksia ja onnellisuutta rankkoihinkin hetkiin!
-Ainua
Mun oli pakko kirjoittaa, kun niin moni kertoi ympäristön paineista ja ihmisten ikävistä kommenteista. Olen itse yh ja tullut sellaiseksi omasta halusta, eli aivan raskauden alusta asti. En ole koskaan, keneltäkään, kuullut yhtään negatiivista kommenttia. Siis en koskaan, ja olen sentään kertonut sinkkuäitiydestäni spontaanisti ja innoissani lähes jokaiselle vastaantulevalle ihmiselle!
Olen alkanut ihmettelemään, että ketkä teille muille oikein ovat huomautelleet ja mitä? Ovatko he olleet jostain pieneltä paikkakunnalta, vanhoja konservatiivisa ihmisiä? Muutenkin ahdasmielistä väkeä? Miten kritiikki ilmenee? Itse olen Helsingistä ja akateeminen, joten sosiaalinen ympäristöni on varmaan Suomen suvaitsevimmasta päästä.
Jos haukkuminen on noin yleistä, niin ehkäpä muut puhuvat minusta pahaa selkäni takana, kun eivät päin naamaa ole mitään sanoneet... Toisaalta, olen ottanut sellaisen itsevarman asenteen, että " tietysti olen yhtä hyvä äiti kuin kaikki muutkin, joka muuta epäilee on vähäjärkinen muinaisjäänne" , joten ehkä silläkin on merkitystä. Jos itsellä on ollut joskus ennakkoluuloja yh:sta, niin sitä voi tulkita helpommin muidenkin sanoja negatiivisemmin.
Voimia!
hei! minäkin olen ollut raskauden ja vauvan(3kk) kanssa yksin, poikaystäväni päätti ilmoittaa ettei olllutkaan valmis isäksi ja sen lisäksi hänessä ilmeni rajuja väkivaltaisia piirteitä.näistä vaan en ole kenellekään kertonut, vaan päätin jatkaa yksin..
joku kyseli kommentteja, miten ihmiset ovat puhuneet loukkaavasti, tässä ne mitä kuulin raskausaikanani;
-ai eikö pekka(kuviteltu nimi lapseni isälle)asukaan täällä?(lähes kiljaisten ja silmiä pyöritellen)
-on varmaan sussakin syytä, kyllä sitä pitäis kasvaa aikuisena kun lasta odottaa
-millä elät, yhteiskunnan tuilla?
-oliko tuo nyt ihan suunniteltu...
Itselläni sama tilanne, minulla on 4-vuotias tyttö, ja odotan toista lasta yksin. LA 29.1.07.
msn:llä yhteisö ainayksinyht, ja varmasti monia muitakin yhteisöjä joihin olet tervetullut jakamaan arkea muiden yksin olevien kanssa.
Minullekin voit kirjoittaa, jos haluat niin laitan sähköpostiosoitteen. Olen itse Etelä-suomesta.