Älkää tehkö kuten minä tein

No, jos yhtään lohduttaa: mä en viihtynyt kerrostalossa, nyt asutaan omakotitalossa kaava-alueella. Mua veetuttaa nykyään se, että naapurit näkee meidän pihaan liian hyvin, äänet kuuluu kadulle jos on ikkunat auki, ei saa esim. hyppiä trampoliinilla alasti jos haluaisi... Eli jos olet yhtään samantyylinen (erakkoluonne), niin välttämättä pelkkä rivari/omakotitalo ei olisi ratkaisu.

Mun seuraava suunnitelma on muuttaa jonnekin hornan tuuttiin.

Asuttiin ensin kerrostalossa, sitten parissa eri rivarissa (muutettiin töiden perässä) ja nyt vihdoin ja viimein omakotitalossa. Joo näkee naapurit tontille ja kuuluu ääniä, kun on ikkunat auki. Mutta on tämä niin toista kuin se kerrostalossa asuminen. Voi laittaa pyykkikoneen päälle ajattelematta herääkö naapurit. Ei kuulu vauvan itkut (kuin omien lasten vain), naapurin käännäämiset, rappukäytävän äänet jne. Töitä on enemmän ihan talon huollossa (vanhahko talo) ja pihassa, joten kerrostalossa pääsee paljon helpommalla, mutta muuten niin paljon mukavampaa omassa rauhassa. Kannattaa sitkeästi ap. jatkaa puhetta, että muttaisitte esim. parin vuoden sisällä pois kerrostalosta. Aikansa asiasta jauhettuasi saattaa mennä läpi muultakin perheeltä.

Minä taas tykkään asua kerrostalossa. En muualla viihtyisikään. Helsingissä on ihanan helppoa ja mukavaa sekä turvallista asua kerrostalossa. Tällä hetkellä asumme toisessa kerroksessa, eikä meille kuulu koskaan mitään naapurista. En edes näe heitä koskaan. Hirveät hinnat kerrostaloasunnoissa täällä vain, kolmio yli 300t. 

Onneksi voit aina muuttaa

Ja kerrostaloissa riippuu niin paljon sijainnista. Meillä ylinkerros ja reunimmainen huoneisto niin harvemmin mitään ollu. Joskus naapurin lasten ääniä tai alakerran pippaloita mut ne kuuluu elämään ja asumiseen:)

Itse vietin nuoruuden omakotitalossa metsän reunassa ja kammo jäi siitä hiljaisuudesta. Pidän kun on kaupungin ja ihmisten ääniä ympärillä.

Mä olen tehnyt ihan saman virheen!
Olen asunut koko lapsuuteni omakotitalossa ja tämän jälkeen olen asunut muutamassakin eri kerrostalossa. Vanhoissa keskustan kämpissä naapurista ei kuulunut yhtään mitään, mutta auta armias näitä 60-70 luvun lähiöiden kerrostaloja. Näissä kuuluu ihan kaikki!
Ollaan väännetty miehen kanssa aiheesta kättä jo pidemmän aikaa, ja hän taas ei missään nimessä haluaisi asua missään muussa kuin kerrostalossa. Pihatyöt ja lumien kolaamiset kun ei kuulemma kiinnosta tippaakaan. 
Joka päivä kärsin tästä asumismuodosta. Nytkin alakerrassa on yökylässä viisivuotiaat kaksoset jotka näköjään kruisailevat rämisevällä skuutilla ympäri asuntoa. Asutaan ylimmässä kerroksessa, mutta tuo ääni kuuluu meille niin kuin skuuttailisivat samassa huoneessa. 
Mä olen antanut aina periksi asumismuodon suhteen (ja toki helsingin hinnatkin ovat rajoittaneet meillä tuota rivari/omakotiasumista), mutta seuraavaksi saa mies antaa periksi. Perkele. 

Minulla sama. Asuin koko lapsuuteni 0-19 v joen rannalla omakotitalossa jossa melkein hehtaarin kokoinen tontti.. sitten muutin kerrostaloon kaverini kanssa. Olihan se joo jännää ja kivaa asua ihan keskustassa kun.biletimme usein, asumismuodolla ei oikein ollut väliä, kun kävimme kämpillä ainoastaan nukkumassa.
Sitten aloin seurustelemaan ja lapsi ilmoitti tulostaan. Nyt asumme luhtitalon 1.kerroksessa ja vihaan tätä. Olen tässä asunut jo kuusi vuotta enkä tule tottumaan ikinä siihen että naapureita on joka puolella. Sielu lepää aina kun menemme käymään lapsuudenkodissani, eli lapsemme mummolassa.
Mies haluaa asua tässä, kun kaikki on niin helppoa jne. Mutta itse en tule ikinä tottumaan tähän.

Minä asuin lapsuuden/nuoruuden kerrostalon ylimmässä kerroksessa päätykämpässä, naapurissa ei ollut lapsia, eikä sinne mitään ääniä mistään kuulunut.
Rivarissakin pitää olla pääty asunto, muuten on ihan sama kuin kerrostalo.
Nyt olen asunut omassa ok.talossa 15v , vanhaa aluetta, isohkot pihat ja kaikki naapurit on vanhempaa porukkaa, saa kyllä olla juuri niin kuin itse haluaa.
Päättäjät vaan ovat tehneet vanhassa ok.talossa asumisen helvetin kalliiksi.

Minusta kerrostalossa on ihanaa asua.

Nuorena ei haitannut asua kerrostalossa, koska se taisin olla minä josta lähti eniten ääntä. Mut perheellisenä kerrostaloasuminen oli yhtä helvettiä. Mulle tuli ihan fyysisiä stressioireita siellä asumisesta, en sopeutunut ollenkaan. Asuttiin siellä 1,5 vuotta ja ostettiin sitten omakotitalo, joka oli itse asiassa vanhan kerrostalokolmion hintainen koska sen verran vanhempaa mallia. Elämänlaatu nousi mielettömästi. Ensimmäiset kuukaudet ihmettelin vaan sitä hiljaisuutta ja rauhaa öisin. Ei kuulunut kuin linnun sirkutusta. Lasten lelut ja tavarat saa olla pitkin poikin pihalla, kun niitä ennen piti rahata sata kertaa päivässä pihan ja parvekkeen väliä, tai ne varastettiin tai rikottiin.

Ajattelin aina, kun asuin kerrostalossa, että ehkä mun pitäis vaan olla sopeutuvaisempi, kun ei muita näytä niin haittaavan. Mut nyt kun yhtenä yönä naapurin talon edessä oli bassoa täysillä jumputtava auto, ajattelin että no ei ihme jos olin hermoraunio, kun tuota piti ennen kuunnella joka perjantai ja joka lauantai tuntikausia. 

Jotkut meistä vaan ei ole sillä lailla sosiaalisia, että jaksaisivat muiden ihmisten elämisen ääniä ja sellaista ja sellaista tiettyä jatkuvaa toisiin ihmisiin reagoimista jota kerrostalossa asuminen, varsinkin tommosessa vanhassa ja huonosti äänieristetyssä kerrostalossa on. Siihen verrattuna lumityöt (jotka ajattelin kyllä ensi talvena ostaa, se ei paljoa maksa kun pihatie on niin lyhyt) ja nurmikon leikkaaminen on ihan pieni juttu.