Tätini oli sotalapsi

Mielenkiintoista, kuinka kolme Ruotsin ulkoministeriön sotalapsiketjua katosi peräjälkeen, yhteen ehdin kirjoittaa. Suomessa toimiva media näkyy ryhtyneen valtavaan kampanjaan kansan äänen tukahduttamiseksi.

Minun mielipiteeni sotalapsista ja täysin erilaisesta nykykatastrofista on tämä:

On ymmärrettävä, että ruotsalaiset halusivat ottaa sotalapsia huostaansa ja moni lapsi jäikin sille tielleen uuteen kotiinsa ja perheeseensä. Suomen miehet torjuivat rintamalla moninkertaista vihollista ja Suomen naiset pyörittivät yhteiskuntaa. Sotien jälkeen asutettiin lähes puoli miljoonaa Karjalan evakkoa, joille osoitettiin raivaamaton tontti itse rakennettavan talon paikaksi. Takaisin Karjalaan olisi varmasti lähdetty, mutta raja oli kiinni ja neuvostovalta ottanut haltuunsa omaisuuden ja maat.

Tilanne on nyt aivan erilainen. Turvapaikanhakijoiden lapset ovat pääosin yhä kotimaassaan. Turvapaikanhakijat, raavaat nuoret miehet, eivät ole puolustamassa eivätkä rakentamassa omaa maataan vaan pelailevat joutessaan jalkapalloa täysihoidossa hyvin kaukana kotoaan. Takaisin kotimaahan ei olla lähdössä nyt eikä koskaan, vaan perhe tuodaan kantaväestön kustannuksella kantaväestön elätiksi muodostamaan ikiomia etnisiä, keskenään riiteleviä ryhmittymiä aivan samaan malliin kuin siellä kotipuolessakin. Eikä tarvitse rakentaa omaa asumusta tai repiä elantoa korpimaasta kuten niiden, jotka ovat viimeiset tuhannet vuodet täällä pohjolassa tehneet.

Media on nyt suurelta osin sulkenut kommentointimahdollisuudet, sensuroi näitä viimeisiäkin väyliä ja tuottaa uupumatta sosiaalipornoa hyväuskoisten ja tarpeeksi hyväosaisten tirkisteltäväksi. Suomalaisten tilanne ei kiinnosta ketään, nälkiintyneiden afrikkalaislasten kohtalo ei ole kovin monta kiinnostanut kymmeniin vuosiin, mutta itkunsekaista juttua kyllä riittää rehvakkaiden Evitskogin elättien sankaritarinoista ja satunnaisesta matkalla hukkuneesta pikkulapsesta.