Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Omaisen muistisairaus ja oma käytös.
30.08.2015 |
Olen mielestäni ihan kelvollinen hoitaja dementoituneille vanhuksille, nyt kuitenkin oma omaiseni on ilmeisesti sairastumassa/sairastunut muistisairauteen. Käytös on suurimman osan ajasta ihan normaalia, muistaa tämän päivän asiat jia ihmiset, saa vain silloin tällöin vainoharhaisuus kohtauksia.
Kohtaukset ovat sinänsä naurettavia syyttää 10v sitten kuollutta läheistä varkauksista ja oudoista teoista, haukkuu ja puhuu pahaa ihmisestä joka ei voi enää voi puolustautua, kun sanoo anna olla ne asiat on vanhoja huutaa ettei valehtele, hae se hame jonka varkaudesta syyttää, aina nämä varkaudet ovat vanhojen vaatteiden varkauksia ja aina varas on sama ihminen, siis kuollut. Oikeastaan ihan sama mitä nämä kohtaukset ovat, ongelma on oma käytökseni.
Alan kinata, puolustaa kuollutta ja lähden paikalta, ammattilaisuudesta ei ole tietoakaan, en vaan kykene samaan kuin hoidettavieni kanssa, tosin kohtaakin heidät vasta paljon pidemmälle edenneen dementian vaiheessa.
Löytyykö muita hoitajia jotka ovat samassa tilanteessa, miten olette osanneet suhtautua läheisenne muistisairauteen ammattimaisesti ja samalla läheisenä?
Kommentit (5)
En ole hoitaja, mutta veljen vaimo on. Hienosti kestää äitiämme eli hänen anoppiaan. Äiti ei oikeasti ole koskaan dissannut tuota miniää ja välit on ollut aina hyvät. Nyt valitettavasti muistisairaus muuttaa persoonaa ja inhoaa monia ihmisiä, jotka yrittävät auttaa. Just ja just mä ja veli saadaan auttaa, mutta esim. kotisairaanhoito ja tämä veljenvaimo on inhokkeja.
Viimeksi oli taas sekoillut ja veljenvaimo sattui olemaan vapaalla, joten meni auttamaan. Itse pääsin töistä ja menin sinne kanssa paikalle. Yhtäkkiä alkoi solvata tätä veljenvaimoa. Haukkui itsekkääksi ihmiseksi ja huonoksi vaimoksi hänen pojalleen. Veljenvaimo veti vaan ihan pokerina kuunnellen ja mä hermostuin ihan täysin. Kehtaakin. Veljenvaimo on ihan fiksu ihminen, ollut hyvä puoliso ja vanhempi, ja jeesaa äitiä tosi paljon oma-aloitteisesti. Pyysin vielä anteeksi ja totesi vaan rauhallisesti, että tuo alzheimer tekee tuollaista ja ei hän sitä henkilökohtaisesti ota. Mutta silti... Vakuutin kyllä kälylle, että oikeasti äiti ei hänestä ole koskaan tuollaisia aiemmin puhunut edes selän takana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On aivan eri asia olla työssä muistisairaiden kanssa, koska heidän kanssaan ei ole henkilökohtaisia tunnesiteitä. Pystyy toimimaan "ammattimaisesti" ja tarpeeksi etäältä. Olet hoitaja ja hoidettava on asukas/potilas, jonka voi unohtaa työvuoron päättyessä. Mutta läheisen kanssa asiat ovat toisin: mitem unohdat äitisi tai isäsi. He ovat rakkaita ja huoli heistä on jatkuvasti läsnä. Oma isäni osoittaa jo merkkejä muistin huonontumisesta, asia raivostuttaa sekä ärsyttää itseäni, vaikka ammattilaisena tiedostan kaikki sairauden oireet ja eihän se isäni syy ole. Tunnesiteet ovat kummallinen juttu, pystyy hyväksymään ventovieraan sairastumisen, mutta auta armias, jos tilanne sattuu omalle kohdalle, sitä on niin kovin vaikeata ymmärtää sekä sietää.
En ole hakemasi henkilö, en hoitoalalla ollenkaan, mutta omalla äidillä on alzheimer. Kommentoin silti, koeta kestää ;-)
Tuli vaan tuosta mieleen, että miten sinusta sitten ammattilaisen pitäisi "oikein" suhtautua? Minusta olisi jopa vähän outoa, jos vain nyökyttelisit äitisi (et sano, kenestä omaisesta on kyse, mutta koska puhut hamevarkaudesta, niin jotenkin oletin sinun puhuvan äidistäsi. Sinsänsä se ja sama asian suhteen) vainoharhaisuuskohtaisuudelle.
Eli mahtaako hän nyt toisaalta kärsiäkään siitä, että sinä hänen omaisenaan panet stopin vainoharhaiselle kohkaamiselle.
Mutta sinulle se tietysti on henkisesti rankkaa. Omalla äidilläni ei ole vielä (vaikka on ollut alzheimerin takia lääkityksessä kolme vuotta) tuollaista aggressiivista harhaisuutta - onneksi - mutta sekin on rankkaa, että hän unohtelee asioita ja läheisten nimiä. Vaikka järjen tasolla tietääkin, että tuo kuuluu aivoja rappeuttamaan sairauteen, eikä ole potilaan oma vika, niin siinä tavallaan pettyy rakkaaseen ihmiseen tunnetasolla.
Pelottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, asun monen sadan kilometrin päässä äidistä. Isäkin on jo liki yhdeksänkymppinen. Eikä sisaruksenikaan asu tämän lähempänä, joten käytännön asioita voi kohta olla todella hankala hoitaa.
[quote author="Vierailija" time="30.08.2015 klo 20:32"]
On aivan eri asia olla työssä muistisairaiden kanssa, koska heidän kanssaan ei ole henkilökohtaisia tunnesiteitä. Pystyy toimimaan "ammattimaisesti" ja tarpeeksi etäältä. Olet hoitaja ja hoidettava on asukas/potilas, jonka voi unohtaa työvuoron päättyessä. Mutta läheisen kanssa asiat ovat toisin: mitem unohdat äitisi tai isäsi. He ovat rakkaita ja huoli heistä on jatkuvasti läsnä. Oma isäni osoittaa jo merkkejä muistin huonontumisesta, asia raivostuttaa sekä ärsyttää itseäni, vaikka ammattilaisena tiedostan kaikki sairauden oireet ja eihän se isäni syy ole. Tunnesiteet ovat kummallinen juttu, pystyy hyväksymään ventovieraan sairastumisen, mutta auta armias, jos tilanne sattuu omalle kohdalle, sitä on niin kovin vaikeata ymmärtää sekä sietää.
[/quote]
Juuri näin ajattelen, jotenkin olen tosi pettynyt itseeni että en osaa siinä tilanteessa olla ammattillinen vaan menen aina mukaan tunteeseen, vaikka olen tehnyt isoja päätöksiä elämässäni että olen lähellä, kun olen sinä ammattilaisena huomannut, että tähän ollaan menossa. Eli olen muuttanut lähelle ollakseni avuksi kun tarvitaan, kuitenkin tässä vaiheessa usein lähden tilanteesta kun huomaan että tämä menee kilpahuutamiseksi.
ap
Alue: Aihe vapaa
Löytyy varmaankin,ihan normaalia kun tunteet tulee mukaan.